Isäni ainoa sisar, Esteri-tätini kuoli kesällä 1998. Irtaimiston
perijänä sain tilaisuuden tutustua rakkaan tätini jäämistöön. Tädin
kodin riisuminen oli aluksi lähes ylivoimaista. Itkin ääneen ennen
kuin rohkenin tyhjentää tädin kaappeja ja laatikoita. Onneksi
paikalla olivat rohkaisemassa veljeni tytär, Päivi, ja omista
tyttäristä keskimmäinen, Anneli. Vähitellen koko irtaimisto oli
saatu laatikoihin ja valmiiksi pois vietäväksi.
Yhden yläkaapin pohjalta löytyi pussillinen vanhoja kirjeitä.
Luulen, että täti oli unohtanut hävittää ne. Kaikki muut
henkilökohtaiset muistot hän oli aika tarkkaan hävittänyt, kuten
esimerkiksi valokuvat, kirjeet ja kortit.
Nämä kirjeet ovat vuosilta 1941- 46, yhteensä 57 kappaletta.
Vastaanottaja on Esteri ja lähettäjiä ovat Emma-mummo, isäni Lauri
ja äitini Eva. Minulle kirjeet olivat oikea aarre. Kirjoitin kaikki
puhtaaksi muuttamatta välimerkkiäkään. No, mummon kirjeisiin laitoin
jonkun pisteen, asiayhteyden selventämiseksi. Hän ei itse käyttänyt
juurikaan pisteitä, pilkuista puhumattakaan.
Aivan selvästi kuulin kirjeissä Emma-mummon äänen, samoin omien
vanhempieni äänen. Oli mielenkiintoista lukea oma syntymänsä äidin
kirjoittamana, mummo valmistaa keittiössä nakkeja ja perunamuusia ja
kamarissa syntyy lapsi.
Monta vuotta pyörittelin kirjoittamisideaa mielessäni. Olin halunnut
kirjoittaa vanhempieni tarinan, mutta Emma vei voiton.
Olen oppinut lukuisilla kirjoittajakursseilla, että pitää kirjoittaa
siitä, mikä kutsuu kirjoittamaan. Emma kutsui.
Näin syntyi pala mummoni tarinaa, johon niveltyi väliin oman
lapsuuden perheeni tarina. Olen joutunut käyttämään paljon
mielikuvitusta, koska lapsen muisti ei ole voinut tallettaa kaikkia
yksityiskohtia.
Kirjoittaminen on ollut hyvää terapiaa itselleni. Näin kaukaa
katsellen huomaa kuinka elämä on ollut kuitenkin
tarkoituksenmukaista ja järjestelmällistä. Asiat ovat järjestyneet
yksi kerrallaan ja kaikessa on ollut mukana Taivaallisen Isän
varjelus.
Toivon, että Kihlasilkki voisi avata omille lapsilleni ja heidän
lapsilleen suvun menneisyyttä. Itse olen ammentanut monilla Hiitolan
matkoilla sukuni historiaa. On tullut tunne, että täältä minä olen
lähtöisin, tänne minä kuulun. Kirjan kirjoittamisen myötä on
hämäläisyys saanut aivan uutta vahvistusta, minulla on vahva
kotipaikkaoikeus myös Vesilahteen.
Leena Auranen