Tämä päivä oli kokonaan varattu kotikyläkäynneille. Heti aamusta lähdettiin liikkeelle. Bussi saatteli ensin Nehvolaan, Päijälään, Tiurulaan ja Laurolaan menijät kävelymatkan päähän kotipaikoiltaan. Meidät aseman seudulle menijät jätettiin entisen Säästöpankin kulmalle. Veijalaan menijät käyttivät taksikyytiä.
Jokainen matkalainen oli varustautunut runsain eväin, jaksaakseen olla koko päivän kotipihallaan.
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tuomet kukkivat ihan ryöppyämällä. Voikukkapeltojen olisin odottanut muuttuvan kullerokedoiksi, vaan niin ei käynyt. Kulleroita kyllä kukki siellä täällä, samoin kuin kalliokieloja, valkovuokkoja, rentukoita, peltokanankaalia ja paljon, paljon muuta. Luonto näytti parhaat puolensa niin kuin aina näin alkukesällä. Karjalan käki kukkui tutusti kotimetsässä.

Me, joilla oli mummola vielä olemassa, kävelimme aivan uutta asfalttitietä suoraan pihaan. Koira haukkui vähän äkäisenä ja kaksi koiranpentua tuli ystävällisesti tekemään tuttavuutta. Olimme pihassa, jossa äiti ja isä vihittiin avioliittoon 28.5.1939, melkein päivälleen 72 vuotta sitten.
Talon ovi oli auki, menimme sisään. Raisa-mummo tuli eteiseen vastaan ja tunnisti meidät nopeasti. Ilmeisesti ennakkoon lähettämämme kirje ei ollut tälläkään kertaa tullut perille, koska tulomme oli hänelle yllätys. Jälleennäkemisen ilo oli vilpitön.
Raisa halusi tarjota meille kahvia tai teetä, valitsimme kahvin. Vesi kiehui nopeasti vedenkeittimessä ja murukahvi oli pian pöydässä. Siinä ohessa ehdimme katsoa viisi valokuva-albumia ja kuunnella emäntämme herkeämätöntä venäjänkielistä puhetta. Oli harmi, ettei ollut tulkkia. Olisin halunnut tietää miten äitini entinen kotipitäjä hoitaa vanhuksensa. Kaikesta ulkonaisesta päätellen Raisa-mummo olisi tarvinnut monenlaista apua.
Kahvihetken jälkeen me vieraat lähdimme kävelemään aseman seudulle. Kaikki näytti olevan lähes ennallaan, hiukan enemmän ränsistynyttä kuin viime matkalla. Kävelimme pitkin kylän raittia Linnavuoren taakse löytääksemme polun pään. Löytyihän sieltä polku, mutta kovin tuntui vuori korkealta viime kiipeämiseen verrattuna.
Linnavuoren laella pidimme kahdenkeskisen kahvitauon. Katselimme jo tutuksi tullutta maisemaa. Raivattalan kylässä näytti olevan elämää, Toiviaisen talo oli purettu kokonaan ja Kurosellakin oli kovin hiljaista. Uusi elintarvikekauppa oli ilmestynyt, se olikin ainoa ruokakauppa koko aseman seudulla.
Laskeuduimme vuorelta ja palasimme bussiin, joka odotti vain meitä kahta matkailijaa. Auringon jo laskiessa nouti bussi taas kaikki kotipihamatkailijat takaisin Vierasmajaan. Päivällinen odotti onnellista joukkoa.
Iltatilaisuudessa kukin kertasi päivän tunnelmia. Oli ollut hyvä olla tuntikausia omilla kotikonnuillaan. Oli löydetty saunan kiukaan paikkaa ja muuta tärkeää.
Itse olin hieman haikea. Mummola rapistuu hiljakseen, vaikka oli pientä remonttiakin tehty. Mitä sitten, kun Raisaa ei enää ole. Pojanpojat Pietarista pitävät taloa kesäpaikkanaan, voiko sinne silloin enää mennä. Suorastaan kadehdin heitä, joilla oli oma metsänreunansa, kivijalan kulmansa tai kotikoivunsa. Sinne voi aina mennä, luonto on yhtä kaunis ja paikka pysyy omana ja entisellään.  Joku voi pitää moista kotipihamatkailua turhana touhuna, mutta sitä se ei ole. Eikä sitä varmaan ymmärrä kukaan muu kuin toinen Karjalainen.