Ensimmäinen koulutie – muistomatka koulusta kotiin

Seison alakouluni portilla. Sama avara piha, matala puurakennus kuin silloin yli viisikymmentä vuotta sitten. Päädyssä olevasta ovesta mentiin omaan luokkaan. Meitä sodan jalkoihin syntyneitä oli koko luokka tupaten täynnä, ensimmäinen ja toinen luokka yhdessä. Opettaja, ystävällinen, jo lähellä eläkevuosiaan oleva nainen.

Muistan, että heti ensimmäisenä koulupäivänä jokaisen piti kirjoittaa oma etunimensä taululle ja minä poloinen en muistanut kuinka iso L tehdään. Tein sen ikään kuin kaareksi, se varmaan muistutti enemmän isoa C:tä kuin L:ää. En muista osasivatko kaikki toiset jo kirjoittaa oman nimensä, mutta aika monta meitä kuitenkin ahersi liitutaulun ääressä.

Vielä mieleeni palaa terveyssisaren käynti koulussa. Kaikki mitä tehtiin, tehtiin koko luokan läsnä ollessa. Näön tarkastuksessa minulla ei ollut ongelmia, mutta paras ystäväni ei nähnyt oikein millään E –kirjainten oikeaa suuntaa. No, tietysti minä yritin kuiskaamalla auttaa parasta kaveriani pulasta. Muutaman kerran apu onnistuikin, mutta onneksi opettaja huomasi avuliaisuuteni ja lopetti koko homman. Aikanaan sitten ystäväni sai silmälasit.

Toisella reunalla pihaa näkyy olevan sama rakennus, jossa koulun juhlasali oli silloin. Sen ainoan joulujuhlan, minkä siinä koulussa vietin, pilasi isoveljen vanha hihallinen aluspaita. Olin nimittäin päässyt keijuleikkiin ja sain pukeutua kauniiseen valkeaan harsomekkoon. Olin yrittänyt selittää äidille, että paita näkyy keijupuvun alta, mutta ilmeisesti en tullut ymmärretyksi. Ja niinpä heti kohta leikin alettua se onneton siniraitainen flanellihiha valahti keijupuvun alta näkyviin. Minun leikkini menikin sitten sen hihan käärimisessä, ensin oikea, sitten vasen. Että se siitä ensi esiintymisestä. Ainoa joulujuhla siinä koulussa oli vuonna 1950.

Katselen vielä hetken koulun pihaa. On rakennettu uusikin rakennus ja pihassa on monenlaisia nykyaikaisia liikuntavälineitä. Koska on kesä, on piha nyt muutamaksi kuukaudeksi ruohottunut.
Löydettyäni koulun, uskon myös osaavani entistä koulutietä kotiin. Käännyn portista vasemmalle ja jatkan matkaa muistojen varassa.

Ison tien ylitys  

Ison tien risteyksessä vasemmalla oli talo, jossa silloin oli hammaslääkärin vastaanotto. Sinne meidät pikkuoppilaat lähetettiin kaksittain. Minun parini oli itseäni vielä pienempi tyttö, jolla oli tosi huonot hampaat. Jouduimme odottelemaan pitkään vuoroamme ja siinä odotellessa kaverini tuli liian pelokkaaksi ja karkasi kotiin. Minä pääsin hammaslääkärin tuoliin ja sain pelkkiä kehuja hyvistä hampaistani. Sitä ei muisti enää kerro, mitä toiselle potilaalle tapahtui. Ehkä hän joutui menemään aikanaan uudelleen vastaanotolle.

Nyt ei ole enää koko taloa, vaan paikalla on joku sähkölaitoksen virasto.

Ylitän ison tien ja muistan, kuinka eräänä syyspäivänä koulusta palatessani tuli tietä pitkin hevoskuorma mustalaisia pitäen aikamoista meteliä tullessaan. Olin tukehtua pelkoon, koska olihan minulle sanottu monen monta kertaa, että mustalainen vie, jos et ole kiltisti. Suuressa hädässäni pakenin läheisen omakotitalon pihaan. Värjöttelin pihassa sen aikaa, että mustalaiskuorma meni ohi. Ilmeisesti talossa ei oltu kotona, koska ainakaan pihalle ei tullut kukaan.

Käännyn kotitielle

Tänään en enää pelkää mustalaisia ja jatkan matkaa poikkeamatta tuon pakotaloni pihaan.

Nyt edessäni avautuu kotitie. Näkyy saaneen oikein nimenkin, Kepontie. Tien varressa kasvavat kahta puolta mahtavat koivut, oksat ylittävät tien monessa kohden. En muista ennen tien varressa olleen koivuja, ainakaan eivät olleet suuria, jos niitä oli. Vasemmalla ollut peltoaukea on kutistunut yhden peltosaran levyiseksi ja tien varteen saran päähän on ilmestynyt päiväkoti.

Muistan, kuinka pellon ylittäminen hiihtämällä tuntui alakouluikäisestä ihan mahdottoman pitkältä matkalta. Kuinka ihmeessä kaikki ympäristö on voinut näin pienentyä.

Riitan koti

Koivukuja jatkuu ja tuota pikaa tien oikealla puolella on tien suuntainen pitkä valkoinen talo kolmella sisäänkäynnillä.

Muistini poimii heti tiedon, että kaksi ensimmäistä porrasta vei parhaan ystäväni, Riitan, kotiin. Kolmannen oven takana asui joku vanha pariskunta. Heitä en tainnut koskaan tulla tuntemaankaan. Sen sijaan Riitan luona kävin varmaan ihan päivittäin. Hän oli minua jonkun vuoden nuorempi, ehkä yksi tai kaksi vuotta, en muista tarkkaan.

Riitan kotona oli hienosti kalustettu, suuri sali. Siellä emme saaneet olla, joskus vain kävimme katsomassa. Usein olin Riitan luona ruoka-aikaan. En muista, että minua olisi kutsuttu syömään, mutta mieleeni jäi sellainen yksityiskohta, että heidän ruokapöydässään oli yksi ainoa iso lasinen kolpakko, jossa oli vettä. Siitä kolpakosta kaikki joivat vuorotellen. Meillähän oli jokaisella oma juomalasi ja juotavaksi aina maitoa.

Jotenkin lapsen vaisto sanoi, että Riitan perhe ei ollut ihan tavallinen perhe. Kaikki vaikutti siellä erityisen varakkaalta. Taloa ympäröi suuri puistomainen piha. Siihen aikaan jokaisen talon pihassa oli hyötykasvitarha, mutta Riitan pihassa sellaista ei muistini mukaan ollut. Vain suuria puita, pensaita, kukkia ja hyvin hoidettuja hiekkakäytäviä.

Heimolan talo

Nyt en poikkea tieltä suureen pihaan vaan jatkan matkaa kotitietä pitkin. Vasemmalla onkin Heimolan talo, ennen niin suuri, nyt pienentynyt kummasti. Eräänä kesänä Marjatta –tyttären jalka oli poikki ja hän loikoili mielestäni niin suurella ja kauniilla terassilla. Silloin varjosti villiviini terassia joka puolelta. Nyt, kun kurkistelen terassia, se on tosi pieni. Kuinka ihmeessä sinne mahtui sänky sairasta varten.

Marjatalla oli kaksi isoa veljeä, Kari ja Kyösti. Erään kerran pojat haukkasivat suklaalevystä kuin näkkileivästä ikään ja minusta se näytti niin mahdottoman hyvältä. Me emme saaneet koskaan kuin pienen palan suklaata kerrallaan, saati, että olisi saanut kokonaisen levyn käteensä ja siitä haukata. Niin paljon se suklaan syönti minua vaivasi, että ollessani kymmenisen vuotta myöhemmin kesätöissä Viikinsaaressa ostin kerran omilla tienesteilläni pikkuisen suklaalevyn. Otin sen kokonaan pois paperistaan ja haukkasin levystä samalla tavalla kuin Heimolan pojat olivat tehneet. Mutta voi pettymysten pettymys, se ei maistunut yhtään hyvältä. Oli niin makeaakin, että en voinut syödä sitä yhdellä kertaa. Oli käärittävä loppu takaisin paperiin ja nautittava pieninä paloina myöhemmin. Niin maailma muuttuu ja unelmat sen mukana.

Heimolan lapset kutsuivat isoisäänsä äijäksi. Se johtui varmaan heidän karjalaisesta taustastaan. Meillä isoisää nimitettiin ukoksi, myöskin karjalaista perua. Kun Heimolan äijä oli kuollut, jäi jotenkin muistiini, että heillä oli vinttihuoneen ikkuna auki. Olisiko ollut niin, että isovanhemmat, tai äijä yksin, asuivat siellä vintissä, koska tuo avoin ikkuna on jäänyt niin selvästi muistiin.

Tulen kotipihaan

Jatkan matkaa vielä muutaman metrin ja olen kotiportilla. Ennen tie päättyi tähän, mutta nyt se näkyy jatkuvan kaartaen vasemmalle meidän talomme taakse. Suoraan edessä näkyy edelleen joen törmä, jonka alapuolella tiedän virtaavan mutapohjaisen joen.

Astun kotiportista pihatielle ja selkäni taakse jää ruotsinkielisen perheen omistama talo, missä kanat kulkivat vapaana pihasta keittiöön. Kielimuurin tähden en päässyt koskaan käymään talossa, mutta kanoista puhuttiin kotona. Olihan meilläkin kanoja, mutta vain talon kellarikerroksessa.

Tässä kohtaa muistan, kuinka olimme isä, Jaakko ja minä lähdössä Turkuun katsomaan äitiä ja uutta vauvaa. Nousimme taksiin kotiportilla ja radiosta kuului musiikkia. Auto lähti ja musiikki vain jatkui. Ihmettelin itsekseni, että kuinka kauas ollenkaan naapurin radio kuuluu. Lopulta huomasin, että autossa oli radio. Sellaisesta en ollut koskaan vielä kuullutkaan.

Tänään huomaan heti, että kotitalon alkuperäinen kermanvärinen rappaus on purettu pois ja tilalle rakennettu valkoinen lautaseinä. Ikkunanpuitteet ovat nyt vihreät. Tielle päin katsovat talon pitkällä seinällä olohuoneen ja ruokasalin ikkunat. Vaikka talon ulkokuori on täysin uudistunut, tuntuu se aivan tutulta. Olen tullut kotiin.

Lähden kävelemään pihatietä. Tietä eivät reunusta enää äidin istuttamat monivuotiset kukkaset. Puutarhassa näkyy vielä kasvavan muutama isän istuttama omenapuu ja marjapensas. Isä istutti aikanaan meille jokaiselle kolmelle lapselle oman rivin, jossa oli muistaakseni kolme omenapuuta ja useita marjapensaita. Ainoastaan Jaakon omenapuu ehti antaa kolme omenaa ennen muuttoamme kodista pois. Tänään omenapuut ovat kovin sammaloituneita ja vanhoja. Ovat kaikki parhaan satokautensa jo ohittaneet ja uusia puita ei ole istutettu.

Kävelen ohi rakennuksen päädyssä olevan lastenhuoneen ikkunan ja käännyn pihaan noustakseni portaat paraatiovelle. Lapsena en tästä ovesta kulkenut, koska se oli vain vieraita ja joulupukkia varten. Kerran joulupukilla oli mukanaan jäälyhty, jonka hän jätti lasiverannan ikkunalle. Kävimme sitä kaikki yhdessä katsomassa. Joulupukki oli niinä vuosina varsin pelottava, koska hänellä oli aina vitsakimppu lahjakorina toimivan pelukoppansa nurkassa. Vitsoja hän ei meille koskaan jättänyt, mehän olimme olleet kilttejä lapsia. Se oli naapurin Eino, joka oli syönyt lunta, emme suinkaan me Jaakon kanssa.

Ihan lähivuosina veranta lienee saanut uudet ikkunat ja nykyaikaiset pöydän ja tuolit. Meidän korikalustomme oli aito sota-ajan tuote, punottuna paperinarusta. Pyöreä pöytä, kaksi nojatuolia ja kaksi pikkujakkaraa, lattialla äidin kutomat matot.

Pääsenkö sisään

En ole sopinut nykyisten asukkaiden kanssa tulostani. Soitan ovikelloa ja saan vastaani hurjaa koirien haukuntaa. Hetken kuluttua nuorehko mies tulee avaamaan. Tervehdin ja selitän, että olen tämän talon rakentajan tytär ja pyytäisin saada vilkaista sisätilojakin. Mies kertoo, että omistaja ei nyt ole kotona, mutta voin tulla sisään, kunhan hän sulkee koirat apukeittiöön. Hetken kuluttua hän palaa takaisin ovelle ja koirien haukunta siirtyy kauemmas vasemmalle.

Astun suurta kunnioitusta tuntien eteiseen. Voi kuinka kaikki näyttää niin pieneltä, ennen niin suuri talo. Heti vasemmalla on avoportaikko yläkertaan. Portaiden puolivälissä on edelleen ikkuna, jonka ääressä ompelin ensimmäisen nuken mekon vihreästä vuorisilkistä. Äidillä oli silloisessa avovintissä kangaspuut ja maton kutominen meneillään. Sieltä matokuteista hän otti palan vihreää vuorisilkkiä ja leikkasi siitä mekon pikkunukelleni. Mekkohan siitä minun käsissäni syntyi ja sen jälkeen on valmistunut lukematon määrä pieniä ja isompiakin mekkoja.
Meidän aikanamme portaikko oli ovella suljettu. Myöhemmin oli tarkoitus rakentaa vinttiin lastenhuoneet ja silloin varmaan portaikkokin olisi avattu. No, ne huoneet rakensi joku toinen.

Oikealla on entisen lastenhuoneen ovi auki. Nyt siellä on hyllyjä ja kirjoituspöytä ja tietenkin tietokone auki. Näyttää ahtaalta. Kuinka ihmeessä sinne aikoinaan mahtui heteka meitä isompia lapsia varten, pinnasänky pikkusiskoa varten ja isän kirjoituspöytä. Milloin Vesilahden mummo oli kylässä, hän nukkui meidän lasten kanssa hetekassa. Olihan huoneessa tilaa vielä Popi-koirallekin.

Muistan, että eteisen seinässä, aivan lastenhuoneen ovenpielessä oli puhelin. Eräänä iltana olin yksin kotona ja naapurikartanon pellolla oli tulipalo. Joku lato siellä paloi. Olin lastenhuoneessa ja puhelin soi. Oli pakko raottaa ovea, vaikka pelotti aivan suunnattomasti, kun tulipalo näkyi suoraan keittiön ikkunan kautta lastenhuoneen ovelle.

Lastenhuoneesta mentiin suoraan eteisen läpi keittiöön. Nyt siitä on tehty apukeittiö ja koirat haukkuvat siellä, joten sinne en voi päästä. Mutta mielessäni näen keittiön aivan selvästi. Vasemmalla on pari korkeaa kaappia sitten pihalle antava pieni ikkuna ja sen edessä työpöytä. Toisella seinällä, talon päätyikkunan edessä on ruokapöytä ja neljä tuolia, vihreitä silloin.

Tuolilla seisten äiti aikoinaan näki kuinka Jaakko ja naapurin pojat laskivat jokitörmässä pyllymäkeä pelkillä housun takamuksilla. Vaatteista oli sodan jälkeen puute, joten ei housun takamuksilla saanut laskea mäkeä. Isällä oli lääke tuohonkin vaivaan. Jaakko kutsuttiin sisään, komennettiin ottamaan housut pois ja sitten sai taas mennä mäkeen. Mäenlasku loppui siihen ainakin sillä kertaa.

Samaisella keittiön tuolilla seisoin eräänä sunnuntaiaamuna minä, ekaluokkalaisena, kun äiti leikkasi vaaleat lettini poikki. Olin pitänyt ainaista kitinää hiuksia letitettäessä ja se kitinä päättyi nyt. Vuosikausia kuljetin kaksikymmensenttistä lettiä mukanani muistojen joukossa.

Ruokapöydästä katsoen oikealla seinällä oli ovi ruokasaliin ja sen vieressä iso puuhella. Muuta hellaa ei siihen aikaan osattu edes kaivata. Se oli myös ainoa tulisija talossa puulämmitteistä saunaa lukuun ottamatta, koska keskuslämmitys oli jo tullut muotiin. Eteisen puoleisella oviseinällä oli vielä vihreä kaappi, se kaappi, jonka ylähyllyllä kukon munat säilytettiin. Me vanhemmat lapset, Jaakko ja Leena, opettelimme ahkerasti lukemaan ja jos oli oikein ahkeroinut, muni kukko yöllä aapisen väliin karkkia. Liisa –siskon synnyttyä olimme juuri oppineet tavaamaan alli laulaa ja ehdotimmekin vauvalle nimeksi Alli Laulaa. Ei saanut ehdotuksemme kannatusta eivätkä vanhemmatkaan oikein päässeet yksimielisyyteen nimestä. Äiti ehdotti Liisa Marjattaa ja isä Liisa Markettaa. Niinpä oli tehtävä kompromissi ja vauva sai nimekseen Liisa Marjetta.

Tyylikäs olohuone

Tänään en päässyt katsomaan miltä keittiö nykyisellään näyttää ja siirrynkin olohuoneeseen. Talon pitkällä sivulla tielle päin ovat rinnakkain ruokasali ja sali. Ei 40-luvulla vielä puhuttu olohuoneesta. Useissa taloissa, varsinkin maalaistaloissa oli sali, ja hienommissa paikoissa jo ruokasali erikseen.

Olohuone on lähes entisellään paitsi, että ruokasalista on tehty keittiö ja seinä siitä väliltä on melkein kokonaan auki.

Seison keskellä olohuonetta ja annan muistojen tulla. Ehjää seinää hallitsi punainen sohva silkkisine tyynyineen. Sohvan edessä nelikulmainen sohvapöytä lasibatisti liinoineen. Sohvan takana seinällä on ryijy ja sen kahta puolta mustat kynttilälampetit keltaisin kynttilöin. Ne olivat ehkä vain koristeena, koska en koskaan nähnyt niissä kynttilöissä tulta.

Ikkunaseinällä oli kaksi punaista, sohvakalustoon kuuluvaa, nojatuolia ja niiden välissä jalkalamppu sekä tupakkapöytä. Tupakkapöytä oli todella tupakoimistarvikkeita varten, hauskan mallinen läpi avattavin laatikoin. Taisi olla hyvinkin uudenaikainen huonekalu siihen aikaan. Neljä sohvan kankaalla verhoiltua pikkutuolia oli myös jollain tavalla sijoitettu huoneeseen.

Äiti ja isä olivat solmineet avioliiton juuri ennen sotaa, Helluntaina 1939 ja tämä uusi talo rakennettiin sodan jälkeen 1946-47. Punainen sohvakalusto oli häälahja äidin vanhemmilta, muut huonekalut oli ostettu uuteen taloon ja olivat varsin muodikkaita.

Joudun miettimään ankarasti muistaakseni mitä olikaan ruokasalin puoleisella seinällä. Nouseehan sieltä muistin lokeroista sentään senkin seinämän kalustus. Ruokasalin oven vasemmalla puolella oli äidin morsiuslipasto, eli lipasto neljällä laatikolla samaa tyyliä kuin tupakkapöytä. Lipaston yläpuolella seinällä oli suuri peili, kehykset taas samaa väriä ja materiaalia kuin lipastokin. Oven oikealla puolella oli tietysti kirjahylly. Aikansa edustaja sekin, vain kahden hyllyn korkuinen, lasisin liukuovin. Kirjahyllyn päällä oli keskellä kolmihaarainen kynttilänjalka ja sen molemmin puolin kehystettyjä valokuvia.

Aune-täti oli antanut kaikille siskoilleen oman kuvansa kehyksissä ja tämäkin kuva pääsi kirjahyllyn päälle aina kun täti oli tulossa kylään.

Olohuoneen katossa oli viisihaarainen kattokruunu ja lattialla äidin kutoma iso villamatto. Hän oli kutonut samanlaiset matot koko sisarussarjalleen jo kotona Hiitolassa. Muutenkin kotona oli erityisen paljon äidin tekemiä käsitöitä. Ihmettelen siinä, kuinka näin pieneen huoneeseen mahtui niin paljon kalusteita.

Tässä samaisessa huoneessa pidettiin Liisan ristiäiset. Niistä juhlista en muista mitään, mutta olen kuullut, että juuri ratkaisevalla hetkellä minä olen sanonut: ”Pissahätä”. Eikä siinä auttanut muu kuin äidin lähteä minua viemään vessaan. Onneksi sentään oli sisävessa ihan siinä keittiön oven pielessä. Nykyään on vessa laajennettu suihkuhuoneeksi, mutta sitä en nyt halua katsoa.

Ruokasalissa

Siirrän katseeni ruokasaliin. Jonkinlaisen baaritiskin yli näen, että ei ollut suuren suuri tila sekään. Ruokasalin kalustus oli ostettu ihan tätä taloa varten. Keskellä on suuri massiivinen ruokapöytä ja kuusi tuolia. Tuoleissa on kangasverhoilu, tai ainakin jotain kankaan tapaista, ja korea selkänoja.  Kulmissa on vielä mukavat nupit, joita olisi ollut kiva vähän pyöritellä, mutta sehän oli ehdottomasti kielletty. Ikkunattomalla seinällä on matala senkki astioita varten. Siinä oli kolme kaappia ja keskimmäisen kaapin sisällä yläreunassa laatikko. Siinä laatikossa säilytettiin arvokkaimmat ruokailuvälineet, hopealusikat ja luupäiset veitset ja haarukat. Luupäisiä aterimia käytettiin vain vieraitten aikana ja aina piti muistaa, että luupäitä ei saanut kastella tiskivedessä. Kaapeissa säilytettiin vanhempien häälahjaksi saamaa ”serviisiä” eli ruoka-astiastoa.

Kalustoon kuului myös hopeakaapiksi kutsuttu vähän korkeampi kaappi, jossa oli ylinnä lasisin liukuovin varustettu osa. Jostain syystä kaapin nimi oli hopeakaappi, vaikka en muista siellä mitään hopeaesineitä säilytetyn. Tosiasiassa ei meillä tainnut silloin olla hopeita. Saattoi olla, että kaapissa ovien takana säilytettiin pöytäliinoja ja muuta sen tapaista.

Ikkunaseinällä oli vielä radiopöytä radioineen. Olohuoneen vastaisella seinällä oli taas heteka. Vasta aikuisena sain kuulla, että äiti ja isä nukkuivat siinä öitään. Vanhemmillahan ei ollut talossa varsinaista makuuhuonetta ja jostain syystä lapsena en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, missä äiti ja isä nukkuivat.

Muistissani on Aune-tädin vierailu. Hän nukkui käydessään juuri tuossa ruokasalin hetekassa. Täti oli äärimmäisen uskovainen ihminen ja piti joka aamu polvirukoukset sängyssä peiton alla. Elävästi muistan, kuinka me Jaakko-veljen kanssa kurkistelimme salaa keittiön oven raosta omituista möhkälettä sängyssä. Minkäänlaista muistikuvaa ei ole siitä missä vanhemmat mahtoivat tädin vierailun aikaan nukkua. Olisivatko nukkuneet olohuoneen vuodesohvalla.

Musta lattiatyyny

Oli ruokasalissa vielä muodin mukaan lattiatyyny, sen hopeakaapiksi kutsutun edessä. Se oli pyöreä, pinnaltaan mustaa virkattua pitsiä. Erilaisia mustia kerroksia kiersi keltainen reunus, myös virkattu. Saattoi olla hyvinkin äidin tekemä. Tyyny jäi pysyvästi mieleen, koska vietin sen päällä nukkuen yhden pitkän iltapäivän.

Oli käynyt niin, että joku oli kertonut vanhemmille, että olin leikkinyt Riitan kanssa jotain sopimatonta heidän pihassaan. Isä tuli ruokatunnille Viljavarastolta ja alkoi tiukata minulta mitä oikein oli tapahtunut. En osannut selittää mitään, kun en ymmärtänyt edes mitä ajettiin takaa. Isällä oli taas omat lääkkeensä asiaan. Pikkuhousut pois niin kauaksi aikaa, kun muistuu mieleen mitä puuhattiin. Niinpä vietin sen iltapäivän lattiatyynyllä ilman pikkuhousuja. Oli aurinkoinen kesäpäivä, mutta enhän minä voinut mennä edes ulos. Muistan käpertyneeni nukkumaan siihen tyynylle. Illalla kun isä tuli kotiin sanoin hänelle: ”Se pyllisti ja sanoi päivää”. Tämä vastaus hyväksyttiin ja sain housut jalkaani. Oli vaan sellainen rangaistus, että jätti jonkinlaisen jäljen lopuksi elämää.

Palaan olohuoneesta eteiseen ja menen verannan kautta takaisin pihalle. En kysy lupaa käydäkseni alakerrassa, koska se on varmasti muuttunut todella paljon. Talommehan oli sikälikin muodin mukainen, että koko alakerta oli auki, kuten tavattiin sanoa ja vielä lapiolla kaivettu.  Alakerrassa oli sauna, pannuhuone ja alkuun kanoja varten iso häkki. En enää muista lämpisikö talo kivihiilellä vai puilla, mutta sauna- ja hellapuita ainakin tarvittiin ja ne kaikki mahtuivat alustaan.

Pyykkipäivä

Äiti pesi koko perheen pyykin pyykkilautaa ja lipeää käyttäen alakerran saunassa. Pyykkipäivä ansaitsi aina oman touhunsa. Ja siinä sivussa minä opin huomaamatta tuntemaan kellon. Äiti huuteli saunasta, että minkä numeron päällä on iso viisari ja minkä päällä pieni viisari. Minä huutelin numerot alakertaan ja siitä ajan hahmottaminen alkoi. Isä kävi joka päivä kotona syömässä ja ruoka piti olla minuutilleen valmis.

Eräänä pyykkipäivänä olin keksinyt uuden käsityön, virkkaamisen. Minulla oli iso rautanaula ja kiersin sen ympärille vihreää pumpulilankaa. Näyttelin isälle ”virkkaustani”, kun hän oli taas tullut ruokatunnille. Sen samaisen tunnin aikana isä opetti minut tekemään ketjusilmukoita suurella naulalla. Virkkuukoukkua nyt ei sattunut talosta löytymään, mutta oppi meni tosi hyvin perille naulallakin.

Isä oli päässyt heti sodasta palattuaan Valtion Viljavarastolle työhön. Hän oli sangen tyytyväinen, kun työ alkoi ja päättyi ”kellolleen”. Kotona isä nimitti työssäkäyntiään raatamiseksi, mikä minun mielikuvissani oli puitten sahaamista sahapukin päällä. Ilmeisesti isän työ ei kuitenkaan ollut sahaamista.

Aurinko paistoi aina

Viivähdän vielä hetken kotipihassa ja huomaan, että hopeapajut tontin takareunalta ovat aikojen saatossa hävinneet. Puutarhakeinukin on nyt nykyaikainen toppauksineen, ei enää puinen, kahden hengen vastakkain istuttavaa mallia. Tonttia rajaava siperianhernepensasaita lienee alkuperäinen, isän kasvattama. Tosin jo moneen kertaan maata myöten leikattu ja taas uudelleen kasvanut. Äidillä oli keittiön puoleisella pihalla aina valtavan suuri, erityisen hyvin hoidettu kasvimaa, oli kurkkulavat ja tomaattihuone. Olipa leikkimökin kokoisessa pihamökissä sikakin kerran. Kaikella tavalla piti yrittää hankkia ruuan lisää, kun yhden miehen palkalla elettiin. Nyt piha on pelkkää nurmikkoa.

Puutetta oli yhdestä jos toisesta asiasta, mutta itse keksittiin uusia vaihtoehtoja tilalle. Minulla oli kivat puiset nukenvaunut ja niissä kauniit vuodevaatteet, mutta nukkea ei ollut. Niinpä keksin laittaa kuolleen hiiren vaunuihin ja työntelin sitä kotipihassa ihan tyytyväisenä. Olisikohan ollut tässä tilanteessa, kun äiti teki minulle matonkuteista pienen räsynuken. Leluja ei kovin paljon ollut ja ne vähätkin isoveli laittoi mielellään remonttiin. Muistan erään kerran leikkineeni tuntikausia nuken mekko henkaripuussa, se oli minun nukkeni sillä kertaa.

Niinä menneinä vuosina tässä pihassa paistoi aina aurinko. Niin paistaa nytkin ja lähden muistojeni parista jatkamaan matkaa tähän päivään.

Leena Auranen

Paluu