ENSI KERTAA MUMMOLASSA


Mummolani on ollut minulta suljettu vuosikymmeniä. Suljettu, koska se jäi Karjalan Kannakselle. Nyt vihdoin olojen vapauduttua on ollut mahdollista päästä katsomaan mummolaa.

Olen matkalla iäkkään äitini kanssa. Matkustamme yhdessä täpötäydessä bussissa toisten kotikylämatkaajien kanssa. Suurin osa matkalaisista on palaamassa synnyinseuduilleen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1944. Tunnelma on hiljainen, melkein vaisu kunnes tullaan oman pitäjän laidalle. Siinä pikkumummot nousevat seisaalleen, jokainen huutelee näkemäänsä: "Katso rovastin pappila, nuorisoseurantalo, vanha kansakoulu, tuolla, katso!" Kukaan ei kuuntele toistaan eikä vastaa. Ääni on kuin vanhalestadiolaisten suviseurateltassa. Itketään ja nauretaan yhtäaikaa.

Tulemme äidin kanssa taloon, josta hänen perheensä joutui lähtemään loppukesällä 1944. Tulemme hiljaa ja arastellen. Äiti katselee ympärilleen. Missä ovat kukkapenkit, jotka hän joka kevät laittoi pihatien reunoille. Puutarha on metsittynyt, joku vanha omenapuu on tallella ja villiintyneet marjapensaat. Navetta ja muut piharakennukset ovat vaihtuneet epämääräisiksi harmaiksi hökkeleiksi. Ei ole puutarhakeinu paikallaan. Vahtikoira on sidottuna koppiinsa pihan nurkalla.

Astumme sisään. Äidistä talo tuntuu lähes vieraalta. Huonejärjestystä on muutettu. Onhan talo toiminut välillä kouluna. Keskuslämmitys on purettu ja vaihdettu uunilämmitykseen. Nyt talossa asuu vanha pariskunta ja heidän miniänsä kahden poikansa kanssa.

Asukkaat ovat ystävällisiä, kutsuvat istumaan olohuoneeseen, entiseen saliin. Tarjoavat teetä. Istumme hiljaa kuin kirkossa. Emme voi paljon kysellä kun yhteistä kieltä eikä tulkkia ole. Kuitenkin talon väelle tulee selväksi keitä olemme. Emme rohkene pyytää päästä muihin huoneisiin, tyydymme siihen mitä näemme siinä istuessamme.

Annamme tuomamme tuliaiset ja siirrymme pihalle. Jäähyväisiksi uskaltaudumme jopa halaamaan talon naisväkeä ja ymmärrämme, että olemme tervetulleita toistenkin. Äidillä on ilmeinen kiire päästä pois entisestä kotitalostaan. On päästävä pois itkemään yksin omaa suruaan. Toista kertaa hän ei tahdo tulla entiseen kotiinsa, minun mummolaani.

Minä sensijaan haluan tulla uudestaan kun ajatukset ovat hiukan selkiintyneet. Haluan tulla aivan yksin hyvin hiljaisesti ja nöyrästi. Istuisin siinä mummolan kiviportaalla auringonpaisteessa. Katselisin pihaa, josta olen niin paljon kuullut. Muistaisin valokuvan, missä vanhempani seisovat juuri tuossa pihassa avioliittoon vihittävinä. Silloin oli Helluntai tasan 60 vuotta sitten.

Menisin hiljaa sisälle taloon. Katselisin kaikki huoneet ihan rauhassa. Kiipeäisin yläkertaankin. Kurkistaisin huoneeseen, jossa isäni oli asunut alivuokralaisena. Kurkistaisin miltä talon tyttöjen huone tänään näyttää. Alakerrassa kiertäisin tuvan kautta ruokasaliin sieltä isovanhempien makuuhuoneen kautta suureen saliin. Salissa haluaisin aistia sen rukouksen hengen mikä siinä talossa asui. Olivathan mummo ja ukko syvästi uskovaisia ihmisiä.

Jatkaisin matkaani hiljakseen polkupyörällä hautausmaalle. Nauttisin täysin siemauksin kukkaketojen kauneudesta ja lehtometsän tuoksusta. Poimisin heleän kimpun luonnonkukkia, sillä tiedänhän ne kolme kuusta joiden vieressä on mummoni viimeinen leposija. Komea hautakivi on poissa eikä siinä varmaan mummon nimeä olisikaan, koska hänet saatettiin taivasmatkalle keväällä 1944, vain vähää ennen viimeistä evakkomatkaa. Kesäkukkakimpun jättäisin tervehdyksenä kuusen juurelle. Sitten istuisin pitkään ihan hiljaa ja kuuntelisin mitä suurilla ikikuusilla on kerrottavaa. Luultavasti kuusikon varjossa olisi silloinkin tuhottomasti hyttysiä, joten minun on parasta hypätä pyörälleni ja jatkaa matkaa.

Ajelisin hissukseen takaisin asemalle. Nyt tiedän, mistä polku nousee Linnavuorelle. Siellä olisi ehdottomasti käytävä. Vuoren korkeimmalla kohdalla auringossa istuen voisin syödä koti-suomesta tuomani eväät. Siinä eväitä syödessäni antaisin silmieni levätä "kotipitäjän" maisemissa. Samalla kokisin voimakkaana tunteen, että täältähän minäkin olen kotoisin. Täällä ovat minunkin juureni.

Leena Auranen

Paluu

 


Webmaster