Mummolani on ollut
minulta suljettu vuosikymmeniä. Suljettu, koska se jäi
Karjalan Kannakselle. Nyt vihdoin olojen vapauduttua on
ollut mahdollista päästä katsomaan mummolaa.
Olen matkalla iäkkään äitini kanssa. Matkustamme
yhdessä täpötäydessä bussissa toisten kotikylämatkaajien
kanssa. Suurin osa matkalaisista on palaamassa
synnyinseuduilleen ensimmäistä kertaa sitten vuoden
1944. Tunnelma on hiljainen, melkein vaisu kunnes tullaan
oman pitäjän laidalle. Siinä pikkumummot nousevat
seisaalleen, jokainen huutelee näkemäänsä: "Katso
rovastin pappila, nuorisoseurantalo, vanha kansakoulu,
tuolla, katso!" Kukaan ei kuuntele toistaan eikä
vastaa. Ääni on kuin vanhalestadiolaisten
suviseurateltassa. Itketään ja nauretaan yhtäaikaa.
Tulemme äidin kanssa taloon, josta hänen perheensä
joutui lähtemään loppukesällä 1944. Tulemme hiljaa
ja arastellen. Äiti katselee ympärilleen. Missä ovat
kukkapenkit, jotka hän joka kevät laittoi pihatien
reunoille. Puutarha on metsittynyt, joku vanha omenapuu
on tallella ja villiintyneet marjapensaat. Navetta ja
muut piharakennukset ovat vaihtuneet epämääräisiksi
harmaiksi hökkeleiksi. Ei ole puutarhakeinu paikallaan.
Vahtikoira on sidottuna koppiinsa pihan nurkalla.
Astumme sisään. Äidistä talo tuntuu lähes vieraalta.
Huonejärjestystä on muutettu. Onhan talo toiminut välillä
kouluna. Keskuslämmitys on purettu ja vaihdettu uunilämmitykseen.
Nyt talossa asuu vanha pariskunta ja heidän miniänsä
kahden poikansa kanssa.
Asukkaat ovat ystävällisiä, kutsuvat istumaan
olohuoneeseen, entiseen saliin. Tarjoavat teetä. Istumme
hiljaa kuin kirkossa. Emme voi paljon kysellä kun
yhteistä kieltä eikä tulkkia ole. Kuitenkin talon väelle
tulee selväksi keitä olemme. Emme rohkene pyytää päästä
muihin huoneisiin, tyydymme siihen mitä näemme siinä
istuessamme.
Annamme tuomamme tuliaiset ja siirrymme pihalle. Jäähyväisiksi
uskaltaudumme jopa halaamaan talon naisväkeä ja ymmärrämme,
että olemme tervetulleita toistenkin. Äidillä on
ilmeinen kiire päästä pois entisestä kotitalostaan.
On päästävä pois itkemään yksin omaa suruaan.
Toista kertaa hän ei tahdo tulla entiseen kotiinsa,
minun mummolaani.
Minä sensijaan haluan tulla uudestaan kun ajatukset ovat
hiukan selkiintyneet. Haluan tulla aivan yksin hyvin
hiljaisesti ja nöyrästi. Istuisin siinä mummolan
kiviportaalla auringonpaisteessa. Katselisin pihaa, josta
olen niin paljon kuullut. Muistaisin valokuvan, missä
vanhempani seisovat juuri tuossa pihassa avioliittoon
vihittävinä. Silloin oli Helluntai tasan 60 vuotta
sitten.
Menisin hiljaa sisälle taloon. Katselisin kaikki huoneet
ihan rauhassa. Kiipeäisin yläkertaankin. Kurkistaisin
huoneeseen, jossa isäni oli asunut alivuokralaisena.
Kurkistaisin miltä talon tyttöjen huone tänään näyttää.
Alakerrassa kiertäisin tuvan kautta ruokasaliin sieltä
isovanhempien makuuhuoneen kautta suureen saliin. Salissa
haluaisin aistia sen rukouksen hengen mikä siinä
talossa asui. Olivathan mummo ja ukko syvästi uskovaisia
ihmisiä.
Jatkaisin matkaani hiljakseen polkupyörällä
hautausmaalle. Nauttisin täysin siemauksin kukkaketojen
kauneudesta ja lehtometsän tuoksusta. Poimisin heleän
kimpun luonnonkukkia, sillä tiedänhän ne kolme kuusta
joiden vieressä on mummoni viimeinen leposija. Komea
hautakivi on poissa eikä siinä varmaan mummon nimeä
olisikaan, koska hänet saatettiin taivasmatkalle keväällä
1944, vain vähää ennen viimeistä evakkomatkaa. Kesäkukkakimpun
jättäisin tervehdyksenä kuusen juurelle. Sitten
istuisin pitkään ihan hiljaa ja kuuntelisin mitä
suurilla ikikuusilla on kerrottavaa. Luultavasti kuusikon
varjossa olisi silloinkin tuhottomasti hyttysiä, joten
minun on parasta hypätä pyörälleni ja jatkaa matkaa.
Ajelisin hissukseen takaisin asemalle. Nyt tiedän, mistä
polku nousee Linnavuorelle. Siellä olisi ehdottomasti käytävä.
Vuoren korkeimmalla kohdalla auringossa istuen voisin syödä
koti-suomesta tuomani eväät. Siinä eväitä syödessäni
antaisin silmieni levätä "kotipitäjän"
maisemissa. Samalla kokisin voimakkaana tunteen, että täältähän
minäkin olen kotoisin. Täällä ovat minunkin juureni.
Leena Auranen
Paluu |