Hiitolaan pääsin ensimmäisen kerran kesällä 1991. Silloin oli kotikylämatkailubuumi kuumimmillaan ja välillä tuntui, että palveluista ei tarvinnut välittää, kotikylämatkaajia riitti ja matkalaiset olivat tyytyväisiä huonosta palvelusta huolimattakin.

Koskettavin hetki ensimmäisellä matkalla oli saapuminen oman pitäjän rajojen sisäpuolelle. Melkein jokainen matkalainen nousi paikallaan seisomaan, huudeltiin tuttujen paikkojen nimiä. Kukaan ei kuunnellut toistaan. Ääni oli kuin vanhalestadiolaisten suviseuroissa. Tunteita oli koko linja-auto sakeanaan, kyyneleitäkin. Oli ihan kipeää nähdä näiden iäkkäiden ihmisten liikutus, kun päästiin tutuille seuduille.

Matkalaiset olivat kaikki entisiä hiitolalaisia, heitä joiden kotipaikka oli siellä jossain. Äidin suvusta oli samalla matkalla aika monta edustajaa, äiti ja hänen sisarensa Elsa myös. Meitä seuraavan sukupolven edustajia oli mukana serkku Vappu ja sisareni Liisa ja Leila-Kaarina sekä puolisoni Arto. Meille kolmannen polven karjalaisille kaikki näkemämme oli uutta ja ainutkertaista, hyvin syvältä koskettavaa.

Sillä matkalla kävimme äidin kotitalossa ja tutustuimme sen nykyisiin asukkaisiin. Emme saaneet tulkkia mukaan, mutta talonväki ymmärsi keitä olimme. Pietarissa opiskeleva poika osasi heti pyytää kutsua Suomeen. Kutsu tehtiinkin, mutta tietoa ei ole pääsikö hän käymään Suomessa. Ei ainakaan meille ilmestynyt.

Äidille tuntui olevan tärkeää nähdä kaikki paikat nopeasti ja sitten heti kotiin, eikä koskaan enää takaisin. Hän kauhisteli kovasti kotitalon kurjaa kuntoa ja kaipaili laittamiaan perennapenkkejä pihatien varrella. En raaskinut sanoa, että niistä perennapenkeistä on jo yli viisikymmentä vuotta.