Kuoleman kohtaaminen vapautti iloitsemaan

 Kuolema silmien edessä antoi Leena Auraselle rohkeutta elää turhia kyselemättä. Akuutti leukemia oli pitkä matka kuoleman porteille ja takaisin elävien kirjoihin. - Hurskaammaksi en ole tullut. Mutta nyt luotan Jumalaan entistäkin enemmän, Auranen luonnehtii sairauden opetuksia.

 Leena Aurasella oli takanaan perheenäidin ruuhkavuodet. Oli eletty arkea työssä, seurakunnassa ja kotona. Tämän arvokkaan ajanjakson loppusuoralla tapahtui äkkijarrutus elämän kiitoradalla. 60-vuotispäivien kynnyksellä Auranen sai tietää sairastavansa akuuttia leukemiaa, verisyöpää.

- Noin vakava diagnoosi kuulosti kuolemantuomiolta  monen korvissa, hän luonnehtii.

 "Jumala tekee ihmeen"

 Leena Auranen ei kuitenkaan itse ajatellut leukemiaa kuolemantuomiona.

- Olin täysin varma, että Jumala parantaisi minut ihmeen kautta, hän perustelee.

- Kun sain diagnoosin, jouduin välittömästi potilaaksi syöpäosastolle. Kotikaupungistamme Jyväskylästä minut siirrettiin monien mutkien kautta Tampereelle sairastamaan. Odotin joka päivä: tänäänkö se tapahtuu? Jumala tekee ihmeen ja kaikki on aivan kuin ennen. Olin pettynyt, kun aika kului eikä ihmettä kuulunut.

Sen sijaan diagnoosit huononivat koko ajan, veriarvot romahtivat ja leukemia sai potilaasta yhä suuremman otteen.

 Pian löytyy vainaja

 Tilanne alkoi näyttää synkältä. Toiveet ihmeparanemisesta vaihtuivat omien hautajaisten suunnitteluun.

- Kun suostuin myöntämään, että tilani oli todella vakava, halusin miettiä kaiken valmiiksi. Suunnittelin itselleni karut hautajaiset, joissa laulettaisiin vain yksi virsi. Mietin tuhkauurnani paikan. Pyysin miestäni Artoa jopa varaamaan sellaisen. "Paikkaa ei saa, kun ei ole vainajaakaan", kirkkoherranvirastosta vastattiin. Nyt se kuulostaa aika surkuhupaiselta. Arto oli nimittäin vastannut, että pian on.

 Puoli neljän paniikki

 Leena Auranen kuvailee tunteitaan kuoleman edessä yllättäviksi. Käytännön asioiden pohtiminen vei suuren osan vähäisestä energiasta.

Mieltä askarruttivat monet asiat: Miten haluan itseni siunattavaksi? Minne minut haudataan? Ketä tahdon viimeiseen juhlaani?

- Heräsin aamuyöllä itkeskelemään, ja tuli puoli neljän paniikkeja. Sairas on loppujen lopuksi aika yksin. Muu perhe joutuu jatkamaan normaalia arkeaan ja hoitamaan velvollisuutensa. Aviopuoliso kiireineen lipui kauas minun sairaala-arjestani. Kyselinkin: "Tahdotko sinä rakastaa tätä kaljuuntuvaa ja riutuvaa vaimoasi, kunnes kuolema meidät erottaa?"

 Kuolemasta olikin hyvä puhua

 Omaa loppuaan pohtiessaaan Leena Auranen huomasi myös läheistensä tulevan kuoleviksi.

- Vasta minun sairastumiseni myötä olemme voineet keskustella yli 90-vuotiaan äitini hautajaisista. Kuolemasta on hyvä puhua. Oma ahdistukseni helpotti vasta, kun olin käsitellyt kaiken valmiiksi. Miten asiat menevät, kun minua ei enää ole? Tarkat suunnitelmat tehtyäni pystyin rentoutumaan sairasvuoteella. Annoin kuolemalle ikään kuin luvan, vaikka halusin pysyä elämässä kiinni.

 "En arvaile mitään"

 Kaiken kaikkiaan Leena Aurasen sairastaminen kesti seitsemän rankkaa kuukautta.

- En kokenut kuvittelemaani ihmeparanemista. Minulla oli valtavat joukot esirukoilijoita aina Ruotsia myöten. Nyt olen ymmärtänyt, että ihme oli se, että kaikissa vaikeissa olosuhteissa pysyin täysin rauhallisena ja luottavaisena.

Leena Auranen on tullut hyvin varovaiseksi selittämään Jumalan ajatuksia.

- En voi ollenkaan sanoa, että sairastuin ja paranin sen tai tuon takia. Että Herra halusi opettaa sen kautta tätä tai tuota. Minulle on kirkastunut Jumalan ehdoton kaikkivaltius. Hänellä on omat ajatuksensa ja tarkoitusperänsä, joita minun pienenä ihmisenä turha yrittää selitellä.

 Ikkunasta näkyi risti

 Sairasvuoteella ollessaan Leena Auranen luki romaaneja, jotka auttoivat jaksamaan kivun keskellä, veivät ajatuksia siitä pois. Hän kirjoitti myös päiväkirjaa, joka oli yksi tapa käsitellä sairautta ja auttoi selviytymisessä.

- Raskasta hengellistä tekstiä en olisi jaksanut lukea. Luin toki myös Raamattua. Kuitenkin ymmärsin, että lepään armon varassa. Huoneeni ikkunasta loisti ihanasi vastapäisen kirkon risti. Katselin sitä ja ajattelin, että siinä oli minun jumalanpalvelukseni.

 Toisten usko ja oma usko

 Nyt jatkoajallaan Auranen ajatteleekin, ettei kellään meistä ole oikeutta mitata toisen uskoa: Kuinka paljon sitä on? Onko se oikeanlaista? Vain Jumala tutkii sydämet.

- Valvominen on tietenkin tärkeää. Se on suhde Jumalan kanssa. Tärkeää on elämän keskellä huolehtia siitä, että se pysyy kunnossa.

 Teksti ja kuva Sanna Höglund

Paluu