12. Kuopan pohjalta
Viheliäisen takatalven jälkeen aukesi aurinkoinen aamu. Oli melkein pakko lähteä ulos. Kävelenpä satamaan katsomaan joko kevät alkaa näkyä.
Täältä keskeltä kaupunkia on nopea lähteä kävelemään alas Kirkkokatua. Pian näkyy jo Saimaan ranta. Onkohan joku pilkkijä vielä jäällä. Yleensä viimeiset pilkkijät ovat puuhissaan juuri silloin, kun jää alkaa olla vaarallisen ohutta.Muutamassa minuutissa olen Saimaan rannassa satamatorin laidalla, hiljaiselta näyttää. Muutama sauvakävelijä puhaltaa rytmikkäästi ohitseni. Saimaan jää näyttää houkuttelevan kirkkaalta. Se onkin jään päällä olevan ohuen vesikerroksen alla. Ei näy yhtään pilkkijää, hyvä niin.
Vanha höyrylaiva, Armada, odottelee jo malttamattomana janoisia asiakkaita. Vielä on portti kiinni, mutta ehkä jo huomenna pääsevät halukkaat terassille.
Pari suurempaa alusta ovat myös odottamassa purjehduskautta. Laivoja kunnostetaan kesää varten. Kovin mittavia risteilyjä ei näinä vuosina voida tehdä, kun Saimaan kanavaa ei ole kuin muutaman sulun matkan. Entisinä hyvinä aikoina olivat päivän risteilyt Viipuriin erittäin suosittuja. Nyt on kaikki toisin.Kävelen koko pitkän satama-alueen Hiekkalinnalle asti ja nousen siitä mukulakivikatua linnoituksen alueelle. Ensin ohitan Etelä-Karjalan museon ja sen toisella puolella näen Kehruuhuoneen. Sen takana ammoin olleen naisvankilan asukkaat tekivät päivätyötä kehräten ja kutoen Kehruuhuoneessa. Tänään siellä on tarjolla lounasta klo 11-14.
En poikkea lounaalle, vaan jatkan matkaa. Edessä näen neljä nuorta miestä, lähes mustiin pukeutuneina kädet taskussa. Hetkeksi kohoaa niskaan pieni jännityksen hiki. Entäs jos. Ohitan nuorukaiset hyvin huomaamattomasti. Ihan turvallista.Olen kävellyt jo puolet aikomastani matkasta ja aurinko on lämmittänyt minut lämpimien vaatteideni sisällä, lenkkarin nauha on auennut. Pysähdyn solmimaan nauhan kahvila Majurskan portaalle. Siitäpä onkin melkein pakko astua sisään. Kahvila on vanhassa asussa sekä sisältä että ulkoa. Astun kuin lapsuuteni pappilan saliin, mukavia istuinryhmiä, pehmeitä sohvia, paljon vanhoja esineitä. Hiljaista on sielläkin. Takahuoneesta kuuluu naisääniä. Ostan kahvin ja palan omenakakkua vaniljakastikkeella höystettynä. Juon kahvini ja lähden jatkamaan matkaa. Olen virkistynyt ja hikikin ehti kuivua.
Innostun nousemaan linnoituksen vallille ja otan muutaman kuvan satamaan päin. Valleilta laskeudun alas kaupunkiin ja siitä nousen taas ylämäkeen kotia kohti.
Vastaan tulee risteys, joka on eristetty kelta-valkoisin aidoin. Joudun siirtymään kadun toiselle puolelle. Paikalla on jotain isoja koneita ja letkuja, on kaivettu syvä kuoppa. Kuopan reunalla pyöriskelee seitsemän värikkäisiin työhaalareihin pukeutunutta miestä. Pysähdyn hetkeksi ihmettelemään ja näen, että kuopan pohjalla on vielä kaksi miestä lisää. Yhdeksän miestä ja kuoppa.
Tuostapa tuli mieleeni elämänohje. Kuopan pohjalla ei enää kannata kaivaa alaspäin, noin hengellisessä mielessä. Jos olet elämässäsi joutunut jostain syystä ihan pohjille, ei kannata yrittää kaivautua alaspäin. Silloin on ainoa mahdollisuus katsoa ylös.
Elämän matkalla on hyvä pysähtyä katsomaan ylös ja rukoilla. Yksinkertainen lapsen rukous riittää liikuttamaan Jumalan kättä. Apu tulee Häneltä.Lähden jatkamaan matkaa, vauhti on jo aika hidasta. Pian törmään mummoporukkaan. Kuusi ”vanhusta” kulkee toinen toistaan tukien, kuka kävelysauvoihin, kuka rollaattoriin turvaten. Ilmeisesti ryhmän edellä takaperin kulkeva nuorempi naishenkilö on hoitaja, jonka vastuulla on saattaa hoidettavat takaisin hoitopaikkaansa.
Yksi mummoista ei tahdo jaksaa ylämäkeä, sanoo, että kunto on romahtanut. Siihen hoitaja vastaa: ”Miten se nyt viikossa olisi romahtanut, söitkö sen pojan tuoman Viipurinrinkelin?” Rollaattoria työntävän mummon kyydissä on puhdas vesipullo. Hän tarjoaa väsyneelle siitä juotavaa. He jäävät juottamaan väsynyttä ja minä livahdan ohi.
Mieli on kiitollinen. Nuo vanhukset ovat varmaan ikätovereitani, mutta niin paljon väsyneempiä ja apua tarvitsevia. Minä jaksan kiertää vielä pitkän lenkin ja ihan ilman apuvälineitä. Tunnen itseni terveeksi ja kovin nuoreksikin.
Koska minun vuoroni on tulla vanhaksi?
Leena Auranen
