2. Saattajan matka
Olen saanut viimeisen 15 vuoden aikana saattaa viisi läheistä ystävääni loppumatkan viimeiselle portille asti. Ne ovat olleet puhuttelevia matkoja.
Ensimmäinen, vuosikymmenien takainen ystäväni asui yksityisessä palvelutalossa. Monet vuodet vietimme siellä yhteisiä hetkiä. Istuimme puistossa, kahvittelimme, puhuimme ja kuuntelimme. Kun ystävän voimat hiipuivat, istuimme hänen huoneessaan. Lopulta hän lepäsi vuoteellaan ja minä istuin vieressä. Siinä palvelutalossa oli lupa kuolla ja niin eräänä päivänä hänen tyttärensä kutsui puolisoni ja minut äidin hautajaisiin. Yhteinen matkamme oli ollut hieno, omalla tavallaan opettavainen.
Kahden ystävän kanssa olen saanut istua tuntikausia saattohoitohuoneessa. Miksi ihmeessä sen huoneen pitää olla niin koruton ja henkisesti kylmä. Molemmat ystäväni olivat viimeiset viikot täysin tietämättömiä tästä maailmasta. Mutta sittenkin olisin toivonut, että huoneessa olisi ollut jotain lämmintä ja lempeää. Niin kuin äidin syli.
Minä istuin ja lauloin. Minä, joka en osaa laulaa, lauloin hiljakseen kaikki osaamani hengelliset laulut. Ajattelin, että jos se laulu jollain tavalla lämmittäisi tiedotonta ystävää.
Toisen ystävän vieressä istuin vielä hänen toiseksi viimeisenä elinpäivänään. Viimeisenä päivänäkin menin sairaalaan, mutta en saanut mennä enää huoneeseen. Hoitaja sanoi, että tyttäret ovat siellä. Siitä tiesin, että aika oli täyttynyt. Seuraavana päivänä tytär soitti, mutta ei puhunut hautajaisista mitään, enkä minä rohjennut kysyä. Tämä ystävä hävisi minulta tavallaan taivaan tuuliin. Saattaminen jäi ikään kuin kesken.Samalla tavalla jäi kesken yhteys ystävään, jolle soitin kolmen vuoden ajan joka aamu klo 9. Hän oli näkövammainen ja halusi jonkun lukevan hänelle pienen hartauden aamuisin. Hän koki, ettei kenelläkään ollut aikaa tuohon lyhyeen puheluun. Silloin ehdotin, että voisin lukea joka päivä, jos sopisimme tietyn kellonajan. Niin teimme ja tapasimme puhelimessa joka aamu. Ne olivat hyviä hetkiä minullekin. Joskus luin vain lyhyesti tekstin, useimmiten puhuttiin enemmänkin. Puhelut olivat vanhemman uskovan tukea ja rohkaisua nuoremmalle saman tien kulkijalle.
Aikanaan lyhenevät puhelut johtivat vuoroin kotiin, sairaalaan ja taas kotiin. Tuli aika, jolloin puheluun ei vastattu ja kohta sanottiin, että numero ei ole käytössä. Saattomatka oli päättynyt. Taas tuntui, että ystäväni katosi taivaan tuuliin. En saanut saattaa häntä loppuun asti.Tiesin, että nämä kaikki ystäväni saivat muuttaa Kirkkauteen Isän kotiin, jossa on huone valmistettuna meille jokaiselle. Joskus sanon, että haluaisin huoneen, jossa on kaari-ikkuna ja leveä ikkunalauta. Istuisin siinä ikkunalaudalla ja katselisin jälkikasvuani rakkaudella.
Enhän minä tiedä millaista Taivaassa on. Tiedän vain, että siellä on sellaista, jota en osaa edes kuvitella. Ei siis kannata kuvitella. Kannattaa pitää mielessä, että Jeesus on ovi, minkä kautta tie Taivaaseen on auki.
Auki juuri Sinulle ja minulle.
