23. Valmiina kuin partiopoika
Kesän kohokohta oli päästä vierailemaan partiolaisten Kajo-leirille Evon metsiin.
Leirillä oli 13 500 partiolaista 20:sta eri maasta. Se kesti 8 päivää ja puolivälissä oli vierailupäivä. Nuorin tyttäristämme ja kaksi hänen tyttäristään, lapsenlapsiamme, olivat leirillä.
Etukäteen piti varata ja maksaa vierailumaksu sekä auton parkkimaksu. Aterialiput oli jo myyty loppuun silloin, kun me ostelimme lippuja. Siis omat eväät mukaan.Varhain aamulla lähdimme hyvin varustautuneina matkaan. Koska vieraita odotettiin todella paljon, piti tulijoiden parkkipaikkaa varatessa kertoa millä tunnilla tulevat. Olimme varanneet ajan klo 11-12. Avara pelto oli jo puolillaan henkilöautoja tullessamme paikalle. Vierailuliput tarkastettiin ja saimme nousta linja-autoon, joka veisi leiripaikalle. Ajettiin kapean kapeaa metsätietä ja tultiin leirille.
Väkeä kulki paljon leiriin vievällä hiekkatiellä. Metsän pimennossa oli teltta toisensa vieressä. Me tiesimme omien leiriläistemme lippukuntanumeron, mutta missä ihmeessä se on. Leiriläiset oli jaettu kuuteen alaleiriin, joihin kuului noin 2000 partiolaista kuhunkin. Alaleirit oli vielä jaettu pienempiin yksiköihin.
Aikamme käveltyämme halki leirikylän, löysimme numeron 400. Viitta osoitti suoraan metsään telttojen keskelle. Emme uskaltaneet sukeltaa metsään, emmehän tienneet millaisessa teltassa tyttömme asuivat. Olihan meillä puhelimet, mutta mihinkään numeroon tai viestijärjestelmään ei saatu yhteyttä. Ihmettelimme aikamme ja jäimme odottelemaan kaveriparkin luo, koska tiesimme, että se oli tyttäremme työpaikka. Ja kuinka ollakaan tuokion päästä kuului iloinen huuto: ”Äiti ja isä!” Halaukset olivat yhtä railakkaat kuin tervehdys.Samalla kuulimme, että leirin hienosti suunniteltu tietojärjestelmä oli kaatunut kokonaan. Ennakkoon oli ilmoitettu, että kaikki rahaliikenne toimii vain pankkikortilla. Nyt oli siirryttävä käyttämään käteistä, jos sattui olemaan mukana.
Meillä oli onneksi muutama kymppi käteistä, joten emme jääneet asiaa suremaan vaan sukelsimme telttakylän uumeniin. Teltta toisensa vieressä mutkaisten polkujen varrella. Ohitimme tiskauspaikan ja hetken päästä pitkän rivin kankaisia pusseja roikkumassa. Minun lapsuudessani sellainen pussi oli käsityöpussi. Nyt pussissa oli jokaisen omat astiat, muki, lautanen ja lusikka. Kun lähdettiin syömään, otettiin pussi mukaan ja saatiin ruokaa ja juomaa. Syönnin jälkeen kukin tiskasi astiansa ja laittoi ne pussiin ja pussi taas omalle paikalleen rivissä. Tiskaus oli pakkotoimi, koska likaiseen astiaan ei annettu ruokaa.
Vihdoin tultiin tyttöjen teltalle ja tapasimme tytötkin. Taas halattiin ja jätettiin sipsit ja karkit lapsille. Lähdimme kiertelemään alueelle. Välillä söimme omat eväät ja sen jälkeen seisoimme kahvijonossa aika pitkään. Siinä odotellessa kuulimme, että pankkikortti toimii taas. Tekniikka oli saatu kuntoon, onneksi.
Jokaisella leiriläisellä oli rannekkeessa pienen pieni pankkikortti, johon pystyi itse lataamaan pienen summan rahaa. Näin ostaminen sujui nopeasti kaikissa leirin myymälöissä, eikä ollut vaaraa rahojen katoamisesta. Kiertelimme vielä partiomuseon ja monet kauppapaikat. Matkamuistoksi ostimme itsellemme Kajo-paidat.
Viime talven aikana monet partiolaiset neuloivat itselleen Kajo-villapaidat. Malli ja lankojen väri oli määrätty ennalta. Värejä sai kukin kutoja käyttää haluamallaan tavalla. Tänä vierailupäivänä oli paitojen valokuvaus. Lähdimme kävelemään kuvauspaikalle. Tulihan siitä komea näky, kun oli monen värisiä, mutta saman mallisia villapaitoja iloisten partiolaisten päällä.
Juuri, kun ryhmäkuvaus oli päättynyt, alkoi aivan hirveä sadekuuro. Vettä putosi kuin ämpäristä kaadettuna. Se alkoi niin yhtäkkiä, että tuskin kukaan ehti juosta suojaamaan telttojaan. Oli etsittävä vain jonkinlainen suoja itselle.
Me ahtauduimme Aseman Lapset-yhdistyksen auton eteen pienen katoksen alle. Samalla saimme tutustua kyseisen yhdistyksen tekemään arvokkaaseen nuorisotyöhön.
Yhdistyksen auto kiertää ympäri Suomea erilaisissa nuorten tapahtumissa. Nuoret saavat käydä autossa keskustelemassa. Heille tarjotaan Cocista ilmaiseksi, ainoa vaatimus on, että tölkkiä ei saa ottaa mukaansa. Hieno ajatus. Siinä limpparia juodessa saattaa syntyä hyviä keskusteluja työntekijän kanssa.
Vettä satoi ehkä kymmenen minuuttia, jalkojen kastumiselta ei sen jälkeen voinut välttyä. Aika oli kulunut jo pitkään iltapäivälle, joten ajattelimme lähteä hiljalleen kotimatkalle. Jäähyväishalaukset piti vaihtaa jo kentällä, koska leiriläiset eivät saaneet tulla saattamaan vieraitaan kauemmas. Bussijono oli muodostunut jo varsin pitkäksi pelkästään vieraista.
Jouduimme huomaamaan, että moni muukin oli päättänyt lähteä kotiin heti sateen jälkeen. Jono oli ainakin sadan metrin mittainen, ehkä kahdenkin.
Välillä joku huomioliivinen huusi kovalla äänellä: ”Parkkipaikalle menijät vasempaan jonoon, Lahteen ja Hämeenlinnaan menijät oikealle!” Jono kasvoi koko ajan pituutta ja huutaminen tiheni. Mukavahan siinä oli odotella ja jutella toisten vieraiden kanssa. Kaukaa näimme, että yksi bussi täyttyi ja lähti, tuli toinen bussi, täyttyi ja lähti. Vihdoin pääsimme jonon ensimmäisiksi ja saimme nousta bussiin. Täräkkä täti seisoi bussin ovella järjestystä pitämässä: ”Täytetään takaa päin! Täytetään takaa päin!”Toki näin suurella leirillä pitää olla tosi tarkka järjestys ja ennakkosuunnitelma. Tuossa paluumatkassa minulle nousivat mieleen ne monet elokuvat Hitlerin puhdistuksien ajoilta. Toiset vasemmalle, toiset oikealle. Me tiesimme, mikä jonon päässä odotti, he eivät tienneet.
Kajolla käynti oli meille vanhuksille todellinen elämys. Tuntui, että olimme tervetulleita nuorten ihmisten keskelle. Kaikki tapaamamme ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä. Olen ihan varma, että Suomen nuorisosta kasvaa mallikkaita aikuisia.
Kiitos, kun saimme olla mukana, valmiina kuin partiopoika…
Leena Auranen
