22. Pitkä kirkkoreissu
Sunnuntaina teki taas mieli kirkkoon. Tutkailimme Valkeakosken seurakunnan tarjontaa, jumalanpalvelus olisi vain Sääksmäen kirkossa. Siirryimme Tampereen seurakuntayhtymään. Monissa kirkoissa oli konfirmaatiomessu, niihin emme halunneet osallistua. Tutussa Aleksanterin kirkossa oli luvassa ihan tavallinen messu.
Navigaattori ohjasi meidät sujuvasti parkkipaikalle lähelle kirkkoa. Isältäni peritty tapa on mennä kirkkoon aina pääovesta, niin teimme nytkin. Heti ulko-oven avattuamme paljastui näkymä suoraan valoisalle alttarille. Se tuntui olevan todella kaukana. Mielessä vilahti ajatus, kuinka pitkältä matka mahtaa tuntua morsiusparista, kun käytävää riittää ja riittää.
Me kävelimme käytävän puoliväliin ja otimme paikkamme tyhjän penkin päästä. Moni muukin oli valinnut paikkansa penkin päästä, tilaa oli.
Muistan, kuinka pian 70 vuotta sitten istuimme näillä samaisilla paikoilla koko perhe, äiti, isä ja neljä lasta. Kuinka sattuikaan, vuoden ikäinen pikkusisko nukahti isän syliin ja alkoi kuorsata mahtavasti. Isä sai niskaansa huvittuneita katseita, eihän pieni lapsi voi noin kuorsata.
Sunnuntain messu jatkui ripeään tahtiinsa. Korkea ikä ja huono kuulo otti taas osansa puheista. Sanoja oli vaikea erottaa, mutta tunnelma oli hoitava. Saarnaaja puhui paljon Jumalan rakkaudesta, mikä onkin ihan totta. Odotin kuitenkin lupausta siitä, että Jeesus antaa synnit anteeksi ja sitten saa kylpeä Jumalan rakkaudessa. Voi tietysti olla, että hän sen kertoikin, mutta minä en kuullut.
Tärkein asia toteutui, saimme käydä ehtoollisella.Meillä oli vielä kaksi tuntia pysäköintiaikaa käytettävissä. Emme tuhlanneet sitä mahdollisuutta ja soitin hyvälle ystäväpariskunnalle. Meillä on ollut jo vuosia tapana tavata samassa kahvilassa kerran kesässä. Sovimme, että lähdemme tahoiltamme kävelemään kohti Amurin Helmeä.
Oli riemukasta tavata ja istua hetken samassa pöydässä. Pöytään istuttuamme ristimme kätemme ja puoliso siunasi lyhyesti kahvihetkemme. Ennen emme ole rukoilleet näin julkisesti. Minusta näytti, ettei kukaan kahvilassa olija paheksunut, jos nyt yleensä edes huomasi koko asiaa. Olen pitkään pohtinut, miten uskovat voisivat tulla ”ulos kaapista”. Tämä kahvihetken siunaus olkoon pieni alku sille tapahtumalle.Lämpimien halausten jälkeen lähdimme paluumatkalle. Navigaattori sanoi monta kertaa: ”Seuraa edelleen tietä.”
Siitä meille virisi keskustelu taivastien seuraamisesta. Silläkin tiellä tarvitsee välillä kehotusta, seuraa edelleen tietä. Taivastienkin varrella saattaa olla harhaanjohtavia risteyksiä. Väärälle tielle joutuessa navigaattori laskee hyvin nopeasti uuden reitin. Jos uuteen reittiin ei ole mahdollisuutta, sanoo kone: ”Mikäli mahdollista, tee U-käännös.” Jos suostun käännökseen, pääsen takaisin oikealle tielle.
Taivastielle on mahdollista palata U-käännöksen jälkeen. Olemmehan jo kasteessa saaneet oman navigaattorin päästäksemme perille iankaikkiseen elämään.Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Joh. 14:6
Leena Auranen