13. Vedenpaisumus
Onneksi Jumalan on luvannut, että enää koskaan ei tule vedenpaisumusta.
Luulimme hetken, että lupaus ei olekaan enää voimassa, kun heräsimme ja vanun lattialla oli vettä.
Se oli se viimeinen karjan kynteen sataminen. Sade alkoi yöllä klo 2 ja jatkui seuraavan päivän ja yön. Onneksi vaatekaapissa ihan seinän vieressä roikkui paksu froteinen kylpytakkini. Takkiparka oli lähes täysin märkä ja todella painava, kun vein sen ulos tihkusateeseen muka kuivumaan.
Kuivasimme lattian ja etsimme pyyheliinoja ottamaan vastaan vesitippoja. Puoliso ryhtyi tutkimaan vedentulon syytä. Piti odotella sateen vähenemistä, ennen kuin voi kiivetä katolle vahinkoja katsomaan. Kaikki näytti ensisilmäyksellä olevan hyvin, mutta toisella silmäyksellä paljastui pieni rako kattolistan reunassa. Eihän virtaava vesi tarvitse kovin suurta aukkoa vuotaakseen sisälle. Hän painoi listan reunan tiiviisti paikoilleen ja sitten jäimme odottamaan, loppuuko tippuminen. Yöllä kuuntelimme, kun kello raksutti sekunnin välein ja joka kuudennella raksauksella tipahti vesipisara vessan lavuaariin.
Aamulla vaihdoimme taas kuivia pyyhkeitä kriittisiin paikkoihin.
Oli sunnuntai ja lähdimme illalla Kansanlähetyksen seuroihin Kajaaniin. Seuratuvassa pisti silmään pyyheliina ja pesuvati keskellä lattiaa. Puoliso tuumasi, että se on jalkojen pesua varten. Ei ollut, siellä oli sama juttu kuin meilläkin, mutta toki paljon suuremmassa mittakaavassa. Oli ihanat seurat, musiikkia, puheita ja tuttuja ihmisiä. Varsinaiset seurat kestivät puolitoista tuntia ja sen jälkeen kahvit saman verran.
Vaunulle palattuamme totesimme, että uutta vettä ei enää tule, mutta toki seinän rakenteet olivat märkänä. Pitää viedä vaunu huoltoon, sitten joskus, kun ehkä tämä oletettu viimeinen matkamme päättyy.
Jumalan lupaus on edelleen voimassa, vedenpaisumusta ei tule.
Leena Auranen