Absalomista tiedämme yleensä vain sen
että hän tarttui tukasta kiinni puuhun ja viholliset
surmasivat hänet.
Kuningas Daavidin vaiherikkaan elämän raskaimmat ajat
lienevät olleet hänen oman poikansa Absalomin viimeiset
vuodet. Absalomin kaunis nimi »Rauhan isä» osoittautui lähes
vastakohdaksi sille, mitä Raamattu kertoo nimenhaltijan
elämästä. Hänen lapsuudestaan ei ole mainintoja. Absalomista
aletaan puhua vasta kun kuninkaan perhe piiriä järkytti
häpeällinen tapahtuma. Daavidin toinen poika Amnon oli
ovelan juonen avulla tehnyt seksuaalista väkivaltaa
sisarpuoltaan kohtaan. 2Sam13 Tästä suuttuneena Absalom,
hänkin viekkaasti, surmautti veljensä.
Jos edellisen pojan teko herätti vihaa Daavidissa,
jälkimmäinen uutinen masensi häntä syvästi. Minkäänlaisiin
rankaisutoimiin isä ei kuitenkaan ryhtynyt. Surmatyön
jälkeen Absalom pakeni kolmeksi vuodeksi äitinsä isän luo.
Kerrotaan, että Daavidilla oli kuitenkin ikävä poikaansa.
Sotapäällikkönsä Jooabin avulla Daavid kutsui Absalomin
takaisin Jerusalemiin ja sovinto näyttikin syntyneen isän ja
pojan välille.
Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Absalomin sisimmässä
kytenyt vallanhimo, halu päästä Israelin kuninkaaksi, veti
häntä kohtalokkaaseen vehkeilyyn isänsä selän takana.
Hänellä oli tiettyjä edellytyksiä, joita hän käytti
hyväkseen. Yksi niistä oli hänen ulkomuotonsa, josta
Raamattu kertoo: »Mutta koko Israelissa ei ollut yhtään niin
kaunista miestä kuin Absalom, eikä ketään niin ylisteltyä,
kantapäästä kiireeseen asti ei hänessä ollut yhtään
virhettä. Hänen hiuksensakin olivat ainutlaatuiset. Myös
hänen tyttärensä Taamar mainitaan kauniiksi naiseksi.
On arveltu, että Absalomin kunnianhimoisille suunnitelmille
loi maaperää kansan keskuuteen levinnyt tieto Daavidin
omasta lankeemuksesta, aviorikoksesta ja murhasta Kaikki
eivät liioin olleet tyytyväisiä Daavidin vallan
keskittymiseen ja pyrkimyksiin luoda tehokas oikeuslaitos.
Absalom aloittikin pian määrätietoisen »vaalikampanjan» (2
Sam 15:1-6) päästäkseen kuninkaaksi. Kuten edelleenkin on
tapana, Absalom hakeutui kansan näkyville. Vaikka hänellä ei
ollut nykyaikaisia tiedotusvälineitä ja viihdeohjelmien
tarjoamia mahdollisuuksia, hän herätti huomiota ajellen
hevosvaunuilla, joiden edellä juoksi viisikymmentä miestä.
Kuninkaan luo pyrkijöille hän esitteli omaa
erinomaisuuttaan, jonka avulla hänestä tulisi parempi
kuningas. Hän ei kaihtanut suudella niitä, jotka osoittivat
hänelle kunnioitusta. Tapa ei luonnollisesti silloisessa
kulttuurissa ollut samalla tavalla huomiota herättävää kuin
meillä. Kaikessa tässä propagandassaan Absalom onnistui.
Raamattu toteaa: »Ja niin Absalom varasti Israelin miesten
sydämet» (2 Sam 15:6). Neljä vuotta hän teki tätä.
Ratkaisevaksi käännekohdaksi muodostui tulo Hebronin
kaupunkiin, jossa Absalom julistautui kuninkaaksi.
Tekosyyn (Lupaus Herralle?) nojalla Absalom oli saanut
kuninkaalta luvan poistua Jerusalemista. Sitä ennen hän oli
lähettänyt vakoojia eri heimojen pariin ja näin etukäteen
tiedottanut asiasta.
Saatuaan kuulla poikansa toimeenpanemasta vallankumouksesta
Daavid pakeni pääkaupungista. Kuninkaalle uskolliset joukot
seurasivat häntä. Tilanne kehittyi avoimeksi sodaksi isän ja
pojan välillä.
Sota päättyi järkyttävästi: muulin selässä paennut Absalom
jäi tuuheasta tukastaan kiinni tammen oksaan. Vastoin
Daavidin nimenomaista määräystä säästää Absalomin henki
Daavidin sotapäällikkö Jooab surmasi hänet. Hänen
hautauksestaan kerrotaan, että ruumis heitettiin suureen
kuoppaan ja päälle pantiin suuri kiviröykkiö (2 Sam 18: 17).
Absalomin oletettua hautapaikkaa näytetään vielä tänäänkin
turisteille Israelissa.
Valta ja kunnia ?
Meillä Absalomin vaiheita lukevilla ei liene monellakaan
haaveita pyrkiä hallitsijaksi, presidentiksi tai
pääministeriksi. Itsetuntemuksemme varjelee meitä niin
suurilta pyrkimyksiltä. Mutta kunnian ja vallan tavoittelu
asustaa meissä joka tapauksessa. Se vaikuttaa silloinkin,
kun emme pääse tai ehkä emme pyrikään kovasti näkymään.
Se alkaa jo lasten leikeissä, luokissa ja pihamailla, ja
jatkuu ammattiin valmistautumisessa, viranhakutilanteissa,
perhepiirissä ja erityisesti poliittisessa elämässä.
Se synnyttää yhä vielä salaliittoja, nurkkakuntaisuutta ja
avointa taistelua, vaikkakaan ei fyysisin asein. Aina sillä
on sama vaikutin: minä olen parempi kuin tuo toinen, minun
on saatava hänet pois tieltäni. Päämäärään pyritään usein
keinoja kaihtamatta, kuten lähes joka päivä saamme kuulla ja
nähdä.
Juuri tämäntapaista oli Absalomin toiminta. Järkyttävää oli
nimenomaan se, että oma isä piti saada tieltä raivatuksi.
Vallanhimon sokaisema on valmis uhraamaan perhesuhteetkin.
Eri asia on, että joskus harvoin saattaa jonkun pois
raivaaminen olla moraalisesti oikeutettuakin. Kun
esimerkiksi Putin. Hitleriä vastaan tehtiin aikoinaan
murhayritys, oli hankkeeseen osallistuvilla eettisesti
ymmärrettävät vaikuttimet.
NÖYRYYS?
Vallan ja kunnian makuun pääseminen, tapahtukoon se millä
tavoin tahansa, on käsittääkseni eräänlaista henkistä
huumetta.
Miten välttyisimme hengelliseltä ylpeydeltä?
Varmimmin sen pahoilta seurauksilta meitä pelastaa se
asenne, jota Raamattu kutsuu nöyryydeksi ja jota se meille
suosittelee ja tarjoaa. Sitä on määritelty muun muassa näin:
»Sana nöyrä tarkoittaa taipunutta, matalaa, alentuvaista,
itseään vähäisenä pitävää.
Kreikkalaiselle ja roomalaiselle nöyryys oli lähinnä
halveksittu asia, heikkous, jossa oli liehakoinnin maku.
Raamatussa sen sijaan nöyryys on yksi jumalanpelon
tärkeimmistä tuntomerkeistä. Nöyryys merkitsi
israelilaiselle alistumista Jumalan tahtoon. Ei ollut
kysymyksessä alistuminen despoottisen vallan tahdon edessä,
vaan rakastavan sydämen vapaaehtoinen alistuminen armollisen
Jumalan tahtoon.»
Tätä nöyryyttä nähdäkseni osoitti Daavid, kun hän ei
ruvennut heti taisteluun vaan pakeni poikaansa. Sen lisäksi
hän salli pakomatkalla Saulin sukulaisen Siimein kiroilla
itseään ja viskellä päälleen kiviä. Hän kielsi päällikköään
surmaamasta tätä. (2 Sam 16.) Daavidin sydämen pohjalla eli
nöyryyttävä muisto entisestä rikoksesta. - Tässä on
kuitenkin aihetta huomauttaa, ettei raamatullinen nöyryys
sulje pois tervettä itsetuntoa. »Rakasta lähimmäistäsi niin
kuin itseäsi», tähdentää meille Jeesus itse. »Minne ylpeys
tulee, sinne häpeäkin tulee, mutta nöyräin tykönä on
viisaus» (Snl.11:2). »Mutta nöyrät perivät maan ja
iloitsevat suuresta rauhasta» (Ps 37:11). Viisaus ja rauha
ovat nöyrän sydämen seuralaiset.
Kristusta suurempaa vallanhaltijaa ei tässä maailmassa ole
ollut. Häntä tottelivat luonnonvoimat, sairaudet, jopa
kuolemakin. Kukaan ei ole koskaan luopunut niin korkeasta
asemasta eikä laskeutunut niin alas kuin Kristus. Hänellä
valtaa ohjasi hänen rakkautensa. Siksi hän levitti
ympäristöönsä terveyttä, iloa, vapautta, rauhaa. Hän edusti
ja opetti aivan uudenlaista suuruutta, palvelemista. Sen
merkkinä hän pesi oppilaittensa pölyiset jalat. Kaikkeuden
Luoja oli lattialla, heikkojen ja syntisten ihmisten
jalkojen tasalla osoittamassa suuruuttaan!
Jeesus ei ole kuitenkaan ainoastaan esimerkki vaan myös
auttaja. Hän on ainoa sydämissämme asuvan vallanhalun,
kunnianhimon ja omahyväisen suuruuden tavoittelun voittaja.
Joka ei halua elää näiden pahojen voimien johdettavana,
nöyrtyköön Vapahtajansa jalkojen juureen, avatkoon sydämensä
tälle jumalalliselle rakkaudelle ja ottakoon hänet vastaan
omaan elämäänsä. Kummallista kyllä, ihmisen paha sydän on
Jeesuksen rakkain koti. Sinne hän tahtoisi tulla (IIm. 3
seurakunnat).
