|
Voima
heikkoudessa - Elia
Yksi
värikkäimmistä Vanhan testamentin profeetoista on Elia Tisbeläinen.
Hänen vaiheensa ovat täynnä dramaattisia piirteitä. Elia ei kuulu ns.
kirjaprofeettoihin: hän ei näytä itse kirjoittaneen mitään.
Elia-kertomukset tarjoavat sellaisenaan monta hengellisesti arvokasta
näköalaa.
Olisikin ehkä paikallaan, että muistin virkistämiseksi kertaisit 1.
Kuningasten kirjan luvut 17 - 19.
Aivan alkuun havaitsemme, ettei profeetan
sukujuuria mainita ollenkaan. Sanotaan vain Tisbeläinen, Gileadin
siirtolaisia. Huomaamme myös, miten yllättäen Elia astuu näyttämölle.
Raamattu vaikenee profeetan menneisyydestä, mutta sen on täytynyt olla
Jumalan valmistavaa koulua vaativaan tehtävään. Muualtakin Raamatusta
näemme, että Jumala kasvattaa hiljaisuudessa palvelijansa suuriin
tehtäviin. Hän vakuuttaa palvelijansa itsestään, ennen kuin hänet
lähetetään työhön. Tämä käy Eliaan kohdalla ilmi jo siitä rohkeasta
varmuudesta, jota hän osoitti luopiokuninkaan edessä. Hän oli tietoinen
siitä vaarasta, mihin hän itsensä saattoi.
Ajattelepa hänen ensimmäisiä sanojaan kuninkaalle:
»Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, jonka edessä minä seison:
näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani
kautta,. Oliko se ylpeää itsetietoisuutta tai itsensä yliarvioivaa
sokeutta? Ei kumpaakaan. Kun epäjumalia palvovalle Ahabille ilmoitettiin
tulevat olosuhteet vuosiksi eteenpäin, se merkitsi näkyvää, kohti käyvää
todistetta Jumalasta, jonka hän oli hyljännyt. Kolmen vuodenjatkuva
kuivuus Lähi-idässä ei ole mikään leikin asia. Kuninkaan on täytynyt
tuona aikana monta kertaa muistella mielessään tuntemattoman miehen
ennustusta.
Missä Elia joutui viettämään häntä itseäänkin koetelle en kuivuuden
ajan? Profeetta eli luonnon kätköissä, puron äärellä. Kaksi kertaa
vuorokaudessa linnut toivat hänelle leipää ja lihaa. Puron kuivuttua
mies sai käskyn mennä Sarpatiin tuntemattoman lesken elätettäväksi.
Jumalan ihmeet jatkuvat sielläkin. Jauhot ja öljy riittivät, vaikka
niiden piti kaiken järjen mukaan jo olla lopussa, kuivuuden kestäessä
pitempään.
Ravintoa annettiin juuri sen verran, että pysyttiin elossa.
Mitähän profeetan sielussa onkaan mahtanut liikkua näinä vuosina?
Varmaan ainakin pelkoa ja levottomuutta. Mutta usko Jumalan huolenpito
on kasvoi ja riippuvuuden tunto Jumalasta piti miehen nöyränä. Nämähän
ovat jatkuvan rukouselämän edellytyksiä. Lesken pojan kuoltua Jumala
herätti pojan henkiin profeetan välityksellä. Tämän ihmeen kautta
leskikin pääsi henkilökohtaiseen uskonvarmuuteen Israelin Jumalasta.
Jos Elialla oli aluksi henkilökohtaisia epäilyksiä tulevaisuudestaan, ne
ajan mittaan väistyivät. Kaikki oli lopulta Jumalan koulua profeetalle
sitä suurta tehtävää varten, johon hänet oli kutsuttu. Jumalan
kasvatuksessa lienee niin, että mitä suurempi tehtävä, sen vaikeampi
koulu on käytävä ennen kuin on siihen valmis. Elia sai oppia, että
tuntuivat Jumalan sanat miten kummallisilta tahansa, ne pitivät
sittenkin paikkansa, vaikka järki ehkä puhui toista kieltä. Kukapa
meistä uskovista ei olisi kokenut, että järkemme usein ahdistaa uskoamme
ja synnyttää epäilyksiä. Järki on meille Jumalan lahja, jota tarvitsemme
lähes kaikissa elämän askareissa ja tehtävissä, mutta uskon asioissa se
saattaa olla kiusaaja tai vastustaja.
Sitten alkoi Elian varsinainen tehtävä, joka oli sekä vaikea että
vaarallinen. Kuningas oli pakanallisen vaimonsa Iisebelin vaikutuksesta
vieraantunut Israelin Jumalasta. Baalille pystytettiin temppeli ja hovi
piti yllä satoja Baalin profeettoja. Yleinen luopumus elävästä Jumalasta
oli tosiasia. Juuri uskon Jumalaan piti erottaa Israelin kansa muista
kansoista - ja nyt se itse oli vaipumassa pakanuuteen. Tarvittiin
uskonpuhdistaja.
Ennen kuin jatkamme profeetan itsensä tarkastelua,
pysähdymme hetkeksi toiseen varsin mielenkiintoiseen aikalaiseen. Hän on
Ahabin palatsin päällikkö Obadja, joka mainitaan Herraa pelkääväksi
mieheksi. Samanaikaisesti kun kuningas etsii Herran profeettoja
surmatakseen heidät, Obadja piilotti sata heistä luolaan, jossa hän myös
ruokki heitä leivällä ja vedellä. Hän oli ottanut itselleen melkoisen
riskin. Joudumme kysymään, salasiko Obadja uskonsa vai kunnioittiko
kuningas palatsin päällikköään niin, että olisi säästänyt hänen henkensä
huolimatta tämän uskosta Herraan. Ottaen huomioon, miten lisebel vihasi
Israelin Jumalaa, tuntuu edellinen vaihtoehto oikealta, ja siihen
Raamattu viittaakin.
Elian ja Obadjan uskonrohkeuden välillä oli siis suuri ero. Palatsin
päällikkö salasi uskonsa pysyäkseen itse hengissä ja säilyttääkseen
asemansa hovissa. On kuitenkin parempi, ettemme häntä yliolkaisesti
tuomitse, vaan pikemminkin kysymme itseltämme, millaisia Kristuksen
todistajia itse olemme olleet.
Kuinka monta hyvää tilaisuutta todistamiseen olemme jättäneet
käyttämättä ihmispelon tähden, vaikka oma henkemme ei olisi koskaan
ollut uhattuna. Muistamme Uuden testamentin puolelta Joosef
Arimatialaisen, joka oli ollut salaa Jeesuksen opetuslapsi, mutta
rohkaisi sitten mielensä ja hoiti Jeesuksen ruumiin hautaan. (Nikoodemus)
On ehkä niin, että uskonelämän syntyvaiheessa, ihmisen etsiessä
itselleen selvyyttä pelastuksen asiassa hän salaa ja kätkee sydämessään
heräävän uskon. Mutta lopulliseen kätköön ulkomaailmalta se ei voi
jäädä. Kun Paavali sanoo: »Sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi
ja suun tunnustuksella pelastutaan» (Room 10:10), hän yhtyy Vapahtajan
omiin sanoihin: »Sillä joka häpeää minua ja minun sanojani - häntä myös
ihmisen poika on häpeävä (Mk 8:38). Julkista tunnustautumista ei
Raamattu kuitenkaan tuo esiin lainomaisena pakkona, vaan sydämessä jo
syntyneen uuden elä
män esille pyrkivänä merkkinä. »Vaan kun Pyhä Henki tulee teihin, te
tulette olemaan minun todistajiani» (Apt 1 :8). Todistaminen on sitä,
että pidämme silmämme Kristuksessa ja kerromme muille siitä, mitä olemme
nähneet.
Mikäli uskovan nimeä kantava pitää luonnollisena salata uskonsa ja
Vapahtajansa muilta, hänen on syytä tutkia itseään ja uskonsa aitoutta.
Toisaalta on myös muistettava, että todistamiseenkin tarvitaan sekä
taitoa
että ystävällistä mielenlaatua. Luontovarustuksemme haraa vastaan
näissäkin asioissa, eikä ihmispelkoa noin vain pyyhitä pois uskovankaan
sielusta. On saatava aina uusi voima ja uutta viisautta. Mutta niitä on
luvattu pyytäjälle. Me tämän päivän suomalaiset uskovat pääsemme
todistamisen seurauksissa paljon vähemmällä kuin Obadja.
»Minä en syökse Israelia onnettomuuteen, vaan sinä ja sinun isäsi suku,
koska te hylkäätte Herran käskyt ja koska sinä seuraat baaleja.»
Tällainen oli Elian pelkäämätön vastaus Ahabille tämän syyttäessä
profeettaa Israelia kohdanneesta kuivuudesta, kun he kohtasivat toisensa
uudelleen. Ihmeellistä kyllä, kuningas teki Elian käskyn mukaan ja
kutsui kaikki pakanaprofeetat ratkaisevaan tilintekoon.
Tapahtumasta muodostui yksi Vanhan testamentin dramaattisimmista ja
hengellisesti puhuttelevimmista hetkistä. Kummallekin jumalalle oli
rakennettu oma alttari. Halot olivat paikoillaan ja uhrilihat niiden
päällä. Baalin profeetat huusivat jumalaansa, hyppivät ja jopa viilsivät
itseään verille tavan mukaan. Mutta heidän jumalansa oli ääneti. Sitten
tuli Elian vuoro. Oli anottu, että todellinen Jumala vastaa tulella.
Elia kastelutti oman alttarinsa vedellä, ympärillä olevia ojia myöten.
»Herra, Aabrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala, tulkoon tänä päivänä
tiettäväksi, että sinä olet Jumala Israelissa ja että minä olen sinun
palvelijasija että minä sinun käskystäsi olen tehnyt kaiken tämän.
Vastaa minulle, Herra, että tämä kansa tulisi näkemään, että sinä,
Herra, olet Jumala ja että sinä käännät heidän sydämensä takaisin.» (1
Kun 18:36-37.)
Oli suuri ero Baalin pappien ja Elian rukouksen välillä. Seuraukset
olivat myös täysin erilaiset. Äänettömyyden sijasta tuli iski taivaasta
alas polttaen ei vain alttaria, vaan myös kaiken veden. Tapahtumaa on
kutsuttu Elian kutsumuskokeeksi. Sitä se todella oli.
Mutta tapahtui toki muutakin, vielä suurempaa. Kansa laskeutui
polvilleen ja tunnusti Elian Jumalan ainoaksi Jumalaksi. »Herra on
Jumala.» Se oli lyhyt mutta aito uskontunnustus. Sydämet oli voitettu
Herralle. Uskonpuhdistus alkoi mahtavasti. Näytti siltä kuin koko kansa
olisi hetkessä kääntynyt Herran puoleen.
Mutta profeetan seuraava toimenpide saattaa kauhistuttaa meitä Uuden
testamentin ajan ihmisiä. Elia tappoi kaikki Baalin profeetat. Syynä on
pidetty Elian pelkoa, että pakanaprofeettojen eloon jättäminen olisi
merkinnyt heidän entistä voimakkaampaa vastaiskuaan.
Olihan heidän arvovaltansa pahasti romahtanut. Taistelua kansan
sieluista olisi jatkettu, ehkä entistä kovemmin ottein. On myös
muistettava, että siihen aikaan Jumala miellettiin kansan tajunnassa
paljolti sodan Jumalaksi.
Profeetan ilmoitus tulevasta
kuivuudesta oli toteutunut. Oli siksi luonnollista, että Elia odotti nyt
sadetta. Näemmekin profeetan pian Karmelin huipulla maahan
kumartuneena kasvot käsien välissä. Jumalan mies rukoili ja ehkä
muistutti Jumalaa sateen lupauksesta. Kauan sitä ei tarvinnut
odottaakaan. Se iski voimakkaana myrskynä. On sanottu, että tässä
Karmelin tapahtumassa oli kolme suurta perättäistä ilmiötä: tuli, uskon
syntyminen ja sade. Tämä Jumalan työ on myöhemmin toistunut samassa
järjestyksessä lukemattomien ihmisten sielussa, enimmäkseen kyllä
hitaammin ja huomaamattomammin. Ensin Pyhän Hengen paljastava ja
polttavakin työ, sitten sydämen taipuminen Jumalan edessä ja lopulta
hänen siunauksensa hiljaisina Hengen sateina.
Mitä kohtaus Karmelilla vaikutti Ahabiin, siitä Raamattu ei kerro
lähemmin. Kuningas lähti vaunuillaan
liikkeelle ja hänen hämmästyksensä lienee ollut melkoinen, kun hän
havaitsi profeetan kykenevän juoksemaan hevosten edellä koko matkan,
Karmelilta Jisreeliin. Elian Jumala oli yhä palvelijansa matkassa.
Uskonpuhdistajan näkökulmasta tilanne oli nyt mitä
lupaavin. Mutta tapahtumat saivat kohtalokkaan käänteen. Elia sai pian
kuulla, että lisebel uhkasi tappaa hänet. Silloin sen sijaan, että olisi
mennyt yhtä rohkeasti kuningattaren eteen kuin oli mennyt kuninkaan luo,
profeetta pakeni kuningattaren kostoa. Hän vieläpä riensi riittävän
etäälle ja toivotteli erämaassa itselleen kuolemaa. Hän pyysi Jumalaa
ottamaan hänen henkensä.
Siinä oli nyt masentuneenaja pettyneenä sama Jumalan mies, joka vasta
äsken oli täynnä rohkeutta ja varmuutta. Eikö hänen olisi pitänyt jäädä
sen kansan pariin, jonka oli voittanut Jumalalle? Mikä on selitys Elian
yllättävään käyttäytymiseen? »N yt puhkeaa kansallinen uskonpuhdistus.
Nyt tapahtuu käänne kansan suhteessa Jumalaan ja minä saan olla aseena
Jumalan kädessä. Mihinkähän asemaan pääsen, kun Jumalan voima ilmestyy?»
Näin arvioi eräs Raamatun selittäjä Elian odotuksia Karmelin suuren
voiton jälkeen. Toisin sanoen, hänen mukaansa Elia olisi ylpistynyt
Karmelin voitosta. »Elia oli ihminen, yhtä vajavainen kuin mekin»,
muistelee apostoli Jaakob profeettaa paljon myöhemmin (Jaak 5:17).
Tapahtuma muistuttaa meitä joka tapauksessa vakavasti omasta
raadollisuudestamme. Eivät suuretkaan Jumalan vaikutukset hävitä
luonteen heikkouksiamme ja pahoja taipumuksiamme. Olemme muuallakin
todenneet, että ylpeys on niistä pahin ja vaarallisin.
Ei Herra kuitenkaan jättänyt palvelijaansa. Jälleen kerran profeettaa
ruokittiin erämaassa. Leipää eivät enää tuoneet kaarneet vaan itse
Herran enkeli, vieläpä valmiiksi kuumennettuna, ja vettä valmiiksi
astiassa. Mutta samalla Elia joutui myös Herran puhutteluun: »Mitä sinä
täällä teet», kuuluu Jumalan ääni. Se oli selvä moite profeetalle.
Hänenhän piti nyt olla kansansa keskellä. Elia koetti selittää Herralle
tapahtumia, hän puolustautui.
Hoorebin vuoren juurella Elia joutui uudelleen Jumalan puhutteluun.
Tällä kertaa kohtaaminen oli poikkeuksellinen. Ennen kuin profeetta sai
kuulla Jumalan äänen, hän joutui näkemään ja kokemaan kallioita särkevän
myrskyn ja maanjäristyksen. Vasta hiljaisessa tuulen hyminässä kuului
Jumalan ääni. Toistamiseen Elia sai kuulla moitteen sävyisen kysymyksen:
»Mitä sinä täällä teet?» Profeetan vastaus oli nytkin edellisen
sävyinen. Hän selittää käyttäytymistään, josta Herra ei näytä olevan
kiinnostunut. Tiesihän Jumala toki kaiken, mitä ja miksi näin oli
käynyt. Elia sai lisää tehtäviä, joista yksi oli uuden henkilön
valitseminen profeetaksi Elian sijaan. Miltähän Eliasta tuntui kuulla
tämä? On sanottu, että Jumala voi erottaa jonkun työstään vaikka pitää
hänet lapsenaan. Jonkin aikaa Elian työ vielä jatkui, mutta profeetan
virka oli jo siirretty toiselle, Elisalle.
Herran ääni ei siis kuulunut myrskyssä eikä maanjäristyksessä vaan
hiljaisessa tuulen hyminässä. Jos on suurta nähdä Jumalan tekoja,
suurempaa on kuulla hänen äänensä. Tämä Raamatun kohta kutsuu meitä
rukouskammion hiljaisuuteen. Uskovilla on paljonkin kokemuksia Jumalan
äänestä hiljaisuudessa. Sellaisen tavoitteleminen eräänlaisena
korkeampana hengellisen elämän merkkinä ei kuitenkaan ole oikein.
Jumalan läheisyyden tunto on tietysti siunaavaa, mutta vielä tärkeämpää
on kuulla Jumalan ääni kirjoitetusta sanasta. Se on lopultakin
turvallisin ääni. Elian kokemus Hoorebilla merkitsi varmaankin hänelle
uutta voiman lähdettä työhön. Sitä osoittaa hänen rohkeaja varma
esiintymisensä kuninkaan edessä Naabotin viinitarhan oikeasta
omistajasta (1 Kun 21).
Eliaan hengessä ja voimassa,
Muisto Eliasta eli voimakkaana Jeesuksenkin aikana Israelin kansassa.
Hänen uutta paluutaan odotettiin. Jeesus itse suuntasi tämän odotuksen
Johannes Kastajaan. Hänen kolme läheisintä oppilastaan saivat
kirkastusvuorella nähdä kirkastetun Elian yhdessä Mooseksen ja Mestarin
seurassa.
[KR92: 2. Kun. 2:11] 11. Kun he kulkivat ja puhelivat keskenään, siihen
ilmestyi yhtäkkiä tuliset vaunut ja tuliset hevoset. Ne erottivat heidät
toisistaan, ja Elia nousi tuulenpyörteessä taivaaseen.
Jos Elian elämä oli monissa kohdin voimakasta todistusta Jumalan
todellisuudesta, sitä oli myös hänen lähtönsä tästä elämästä. Näkemättä
tavallista kuolemaa hänet otettiin tulisissa vaunuissa suoraan
taivaaseen.
»Yhtä vajavainen kuin mekin» - näin Jaakob siis kuvasi Eliaa. Ihmisen
suuruus ei ole lopulta hänen fyysisissä tai henkisissä lahjoissaan vaan
siinä, että hän saa olla Jumalan käytössä.
Kuinka usein me kuitenkin vähättelemme kykyjämme ja mahdollisuuksiamme,
kun meitä pyydetään johonkin tehtävään Herramme työsaralla.
Uskonpuhdistajaksi Herra valitsee omat aseensa, mutta jokaista meitä
Herra tahtoisi puhdistaa laiskuudestamme ja itsemme aliarvioimisesta.
Muistammehan Jeesuksen vertauksen uskotuista leivisköistä (Matt 26).
Yhdenkin leiviskän saanut olisi päässyt Herransa iloon, jos hänellä
olisi ollut tuotavanaan työnantajalleen kaksi leiviskää.
Meitä ei ole kutsuttu »vain uskomaan»
vaan myös toimimaan. Emmekä me ole suinkaan yksin tässä työssä. Meitä on
enemmän kuin luulemmekaan. Elia piti itseään ainoana Herran profeettana,
mutta sai kuulla, että Herran joukko oli paljon suurempi. Kristus haluaa
palatessaan nähdä omansa työssään. Kestävä esirukouskin on jo sitä. Ei
ole pieni asia olla voittavan kuninkaan palveluksessa.
Elia (Aapeli Saarisalo)
(hepr. Jahve on Jumala l. Jumalani on
Jahve). Profeetta E. oli tisbeläinen, luultavasti syntynyt Tisbessä
Galileassa, mutta asui Gileadissa, «1. Kun. 17:1», ja astui julkisuuteen
860-luvulla eKr. Hänellä oli nahkainen tai kamelinkarvoista tehty karkea
puku ja vyötäisillä nahkavyö, «2. Kun. 1:8»; «1. Kun. 19:13». Kun Ahab
foinikialaisen vaimonsa Iisebelin vaikutuksesta oli kääntynyt Baalin
palvelukseen, esiintyi E., nuhteli kuningasta siitä, että tämä oli
hyljännyt Jahven, ja ennusti rangaistukseksi pitkäaikaista kuivuutta.
Historioitsija Josefus kertoo teoksissaan tästä kuivuudesta, joka
ulottui myös naapurimaihin. Nälänhädän pakottamana E. vetäytyi ensin
Keritin purolle, jossa korpit toivat hänelle ruokaa. Kun puro kuivui,
hän vaelsi Sarpatiin, joka sijaitsi Välimeren rannalla Tyyron
pohjoispuolella. Eräs Jumalaan luottavainen leskivaimo jakoi E:n kanssa
viimeisen leipäkannikkansa, «1. Kun. 17:1-24»; «Luuk. 4:24-26».
Pitkän ajan kuluttua, kolmantena vuonna, E. sai kehotuksen näyttäytyä
Ahabille, «1. Kun. 18:1»; «Luuk. 4:25». Sen jälkeen seurasi Karmelin
vuoren tapaus. E. kokosi kansan Jahven vanhan, hävitetyn alttarin
ympärille, jonka hän pystytti uudelleen. Hän otti sitä varten 12 kiveä
tahtoen siten osoittaa, että 12 sukukunnan jako kahteen kuningaskuntaan
oli vastoin Kaikkivaltiaan tahtoa. Sitten hän huusi Herran puoleen.
Taivaasta lankesi tuli, joka poltti uhrin ja hävitti alttarin. Jahve oli
osoittanut olemassaolonsa.
Baalin profeetat, jotka osoittautuivat pettureiksi, laahattiin Kiisonin
purolle, vuoren juurelle, ja surmattiin E:n käskystä, «1. Kun. 18:1-40»;
«5. Moos. 17:2-5»; «5. Moos. 13:13-16». Kansa oli nyt tunnustanut Jahven
ja totteli Jahven profeettaa. Jumalan palanneen suosion todistuksena oli
sadepilvien kokoontuminen, ja kunnioittaakseen kuningasta, joka nyt
ilmeisesti hallitsi Jumalaa tottelevaa valtakuntaa, profeetta juoksi
Ahabin vaunujen edessä aina Jisreelin portille saakka («1. Kun.
18:41-46»).
Raivoissaan profeettain hävittämisestä Iisebel vannoi surmauttavansa
E:n, joka pakeni Beersebaan ja sieltä edelleen erämaahan Hoorebin
vuorelle. Samoin kuin Mooses hän oli siellä Jumalan hoidossa 40 päivää
ja yötä, «2. Moos. 24:18»; «2. Moos. 34:28»; «5. Moos. 9:9», «5. Moos.
9:18»; «1. Kun. 19:8». Jumala nuhteli häntä ja lähetti hänet takaisin
tekemään velvollisuutensa. Hänen käskettiin voidella Hasael Aramin
kuninkaaksi ja Jeehu Israelin kuninkaaksi, jotta heistä tulisi
pakanallisen Israelin ruoska, ja E:n tuli olla sitä sanan voimalla
ruoskiva profeetta.
E. heitti viittansa Elisan päälle
kutsuen tämän siten työhön ja jättäen tälle tehtävän jatkuvan
suorittamisen, «1. Kun. 19:1-21». Kun Iisebel oli väärän syytöksen
perusteella surmauttanut Naabotin saadakseen tämän viinitarhan Ahabille,
kohtasi E. kuninkaan anastetulla alueella ja julisti hänelle rikoksesta
Jumalan rangaistuksen («1. Kun. 21:1-29»). Ahabin kuolema Gileadin
Raamotin taistelussa oli sen alkuna, mitä E. oli ennustanut kuninkaan
huoneelle («1. Kun. 22:1-40»).
Ennen poislähtöään E. kävi Beetelin
ja Jerikon profeettakouluissa, joiden opiskelijain keskuudessa hän
näytti olleen suosittu. E. sai osakseen sen kunnian, mikä oli tullut
vain Hanokin osaksi, «1. Moos. 5:24»: pääsi kuolematta taivaaseen. Kun
hän kulki seuralaisensa, Elisan, kanssa Jordanin itäpuolella,
ilmestyivät tuliset vaunut ja tuliset hevoset, ja ne erottivat heidät ja
E. otettiin tuulispäässä taivaaseen, «2. Kun. 2:1-12». Tämä näyttää
tapahtuneen vähää ennen kuin Jooram nousi Israelin valtaistuimelle, «2.
Kun. 2:1-18»; «2. Kun. 3:1», ja Joosafatin ollessa Juudan kuninkaana
(«2. Kun. 3:11»). Mutta E. oli kirjoittanut kirjoituksen Juudan
Jooramille, joka varmaankin oli Joosafatin hallitsijatoveri, uhaten
häntä Jumalan tuomiolla ei vain Joosafatin elinaikana tehdyistä
synneistä, vaan myös niistä murhista, joita hän oli teettänyt Joosafatin
kuoleman jälkeen, «2. Aik. 21:12-13», vrt. «2. Aik. 21:4». Jos E.
otettiin pois mainittuna aikana, niin hän oli ennustanut eläessään
Jooramin samoin kuin Hasaelin ja Jeehunkin tulevia tekoja, «1. Kun.
19:15-17».
Kaksi VT:n viimeistä jaetta ennustaa,
että Jumala on lähettävä E:n, ennen kuin suuri ja peljättävä Herran
päivä tulee, «Mal. 4:5-6». UT selittää, että se tarkoittaa Johannes
Kastajaa, joka tisbeläisen tavoin oli vaatimattomasti pukeutunut ja oli
nöyrä sydämeltään, «Matt. 3:4». E. esiintyi kirkastusvuorella VT:n
edustajana kunnioittamassa Jeesusta ja keskustelemassa hänen
kuolemastaan ja taivaaseenastumisestaan, «Matt. 17:3».
E:n vaikutuksen aikana tapahtuneet
ihmetyöt kuuluvat toiseen pelastushistorian neljästä ihmetöitten
ajanjaksosta, ajanjaksoon, joka merkitsee Jahven uskonnon ja Baalin
palveluksen välistä elämästä ja kuolemasta käytyä taistelua, jolloin
pohjoisen Israelin kansa oli luopumaisillaan kokonaan isiensä uskosta ja
jolloin kaikki muut uskonnollisia tapoja koskevat kysymykset olivat
vähäarvoisempia.
E. oli sankariluonne, joka lannistumattoman tarmokkaasti toteutti
Herralta saamansa tehtävät ja julisti pelottomasti sekä kansalle että
sen kuninkaalle Jumalan tuomioita.
Ihmisistä hän oli riippumaton,
Jumalalle hän eli kokonaan, «1. Kun. 18:21», hän oli erämaan
hiljaisuuden, mutta myös myrskyn, maanjäristyksen ja tulen mies.
Hoorebin vuorella hän kohtasi Jumalansa samoin kuin Mooseskin, ja sai
siitä uuden voiman. Palava henki elähdytti myös hänen ruumistaan niin,
että hän saattoi kuolematta nousta Herransa luo.
Elia sana esiintyy ja Eliasta
puhutaan
|
