10. Yhdennäköisyyttä 

        

Kauan, kauan sitten, vuonna 1957 seisoin onnikan keskikäytävällä. Bussi oli täynnä vanhempia ihmisiä, tietysti koululaiset silloin seisoivat. Olin aloittanut sen maailman aikaisen keskikoulun Lempäälässä. Koti oli Vesilahdessa ja koulumatkan teimme linja-autolla. Tosin suurlakon aikaan ajoimme tuon 30 km koulumatkan polkupyörillä.

Siinä käytävällä seisoessa huomasin, kuinka eräs täti-ihminen katseli minua usein ja samalla jutteli vieressään istuvan toisen täti-ihmisen kanssa. Aikansa katseltuaan ensimmäinen täti kysyi minulta: ”Onko sinulla täti Porin Pinomäessä?” On, vastasin. Olihan minulla siellä kummitätini, äitini vanhin sisko. Täti-ihminen jatkoi kyselyään: ”Onko sinun äitisi nimi Eeva?” On, vastasin minä taas. Silloin tädit alkoivat siunailla ja ihmetellä: ”Viinasen Eevan tyttö, ja niin äitinsä näköinen.” Minä en tuohon ihmettelyyn osannut yhtyä. Täysin tuntemattomat tädit jäivät bussista kylän keskustassa. Minä jatkoin matkaa vielä kotiportille asti.

Kotona kerroin äidille tuon ihmeellisen tapauksen. Äiti arvasi oitis, että nyt on tullut karjalaista väkeä hämäläiseen kylään. Seuraavana päivänä olisi kylän keskustassa suuressa talossa isot häät. Koko kylän väki oli kutsuttu. Sulhasen vanhemmat olivat Karjalasta tulleita evakkoja, tottahan iso osa vieraistakin oli silloin karjalaisia. Ja joku heistä oli tunnistanut minut, äitini näköisen koulutytön.

Vuodet vierivät, eikä kukaan enää muistanut minun ja äitini yhdennäköisyyttä, ainakaan ääneen puhuen. Mutta nyt, kun olen hiukan vanhempi kuin tuolloin ja olen vähän muutenkin ikääntynyt, tapahtui kummia.
Olin tullut pitkältä lenkiltä ja istuin väsähtäneenä eteisen penkille, siihen, jossa istun saadakseni kengät jalastani. Vastapäisellä seinällä on peili, ja kuka sieltä katsoo minua. Äiti. Voi ihmettä, äiti katsoo suoraan silmiin minua. Ihmettelen, miten ihminen voikaan kasvaa noin äitinsä näköiseksi. Posket jo roikkuvat, mutta silmät ovat kirkkaat ja hymy herkässä.

Äiti on täällä.

 

 Paluu