Saara,
laulaja karjapoluilta
Sodan jalkoihin syntyneen sukupolven edustajana katson lähes
velvollisuudekseni kertoa seuraavalle sukupolvelle sodan ajan
ihmisistä ja tapahtumista. Sukupolvelle, joka ei sodasta mitään
tiedä.
Emme mekään sodan aikana, tai heti sen jälkeen, tienneet mitään
sodasta. Niistä asioista ei kotona puhuttu. Nyt vasta vuosikymmenten
kuluttua olemme alkaneet ymmärtää vanhempiemme ja muiden aikuisten
käyttäytymistä. Olemme joutuneet kuin korvaamaan vanhemmillemme sen,
mitä he menettivät sodan tähden. Lapsen haluttiin tulevan siksi,
minkä sota heiltä itseltään esti.
Ei lapsi osannut onneksi ottaa ylimääräistä painetta pakollisesta
koulunkäynnistä tai muista vanhempien vaatimuksista. Emme me
osanneet kaivata äidin tai isän jakamatonta huomiota. Huomion
tarvitsijoita oli siihen aikaan joka perheessä useita. Omassa
lapsuudenperheessäni meitä oli neljä lasta. Vanhemmat rakensivat
uutta Suomea ja yrittivät yhteistuumin selvitä kohtuuttomista
sotakorvauksista. He selvisivät, niin myös me, seuraava sukupolvi.
Meillä lapsilla oli kiire päästä työn laitaan ja elämään omaa
elämää. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että lapsi lähti kohta
rippikoulun käytyään oikeasti töihin tai opiskelemaan toiselle
paikkakunnalle. Halu työhön oli imetty jo äidinmaidossa.
Nyt, kun työura on käyty loppuun, lapset kasvatettu ja lähetetty
selviämään omilleen, lastenlapset hoidettu ja pieni eläke takaa
toimeentulon, nyt on aikaa syventyä sodan ajan asioihin.
Muutama vuosi sitten kirjoitin omien vanhempieni tarinan, joka
painottuu suurimmaksi osaksi sodan kokemuksiin. Kirjoittaessani ja
etsiessäni aineistoa tutustuin vanhempiini aivan uudella tavalla. Ei
ollut enää kumpaakaan vanhempaa, että olisin voinut esittää
kysymyksiä. Paljon asioita jäi oman päättelyni varaan. Koko ajan
sodan varjo oli elämässä mukana, vaikka siitä ei kotona juurikaan
puhuttu. Evakkomatkat olivat myös ajankohtaisia, koska äitini suku
joutui lähtemään kaksi kertaa evakkoon Hiitolasta. Jäin
ihmettelemään kuinka ihmiset jaksoivat kaiken, kaksi raskasta
evakkomatkaa ja lopulta oli jätettävä kaikki vieraalle
valloittajalle.
Uuden kirjani myötä olen päässyt tutustumaan appeeni,
keskipohjalaiseen mieheen. Sain luettavakseni appivanhempieni
sotakirjeenvaihtoa vuosilta 1939-1944. Vuoden verran luin kirjeitä
ja etsin muuta materiaalia kirjoittaakseni anoppini tarinan. Tein
sen romaanin tapaan, koska täydellistä elämäkertaa en olisi
lähteitten vähyyden vuoksi pystynyt kirjoittamaan. Tänään en enää
edes muista, mikä on faktaa, mikä oman vilkkaan mielikuvitukseni
tuotetta.
Appeani en ole koskaan tavannut. Oli hienoa tutustua häneen noiden
sotakirjeiden välityksellä. Hän oli hieno, hiljainen mies. Monissa
asioissa peräänantamaton, mutta vahva ja turvallinen puoliso ja
perheen isä hän oli.
Erityisen koskettavaa oli lukea kuinka nuori aviovaimo sai
jatkuvasti ohjeita maan viljelykseen kirjeiden välityksellä. Se ei
liene ollut helppo tehtävä. Tuntui, että miehet olivat sodassa ikään
kuin työvuorossa. Noin kolmen kuukauden välein pääsivät sotilaat
kahden viikon lomalle kotiin. Ei heillä ollut minkäänlaista tarmoa
tarttua kodin töihin niin lyhyen loman aikana. Niin jäi apeltanikin
vuodesta toiseen polttopuut tekemättä.
Rintamakirjeistä välittyy selkeästi suuri huoli perheen
jaksamisesta, omista huolistaan appeni ei puhu. Hän yrittää valaa
nuoreen vaimoonsa rohkeutta kestämään lohduton yksinäisyys ja ikävä.
Toisaalta hänellä tuntuu olevan suuri huoli pienen kotitilan töistä,
on huolta karjasta ja pelloista.
Pitkien sotavuosien aikana naiset ottivat vastuun koko
yhteiskunnasta. Täytyy ihaillen katsoa ylöspäin suomalaisia naisia,
esiäitejämme. He hoitivat sodan ajan kodin ja lapset ja myöhemmin
sodan runteleman puolisonkin. Elämä ei monessa kodissa todellakaan
ollut helppoa.
Me sodan jalkoihin syntyneet saamme kiittää vanhempiamme ja
esivanhempiamme vapaasta isänmaasta ja hyvinvoinnista, josta saamme
edelleen nauttia. Uskon ja toivon, että osaamme siirtää kaiken
kokemamme hyvän seuraaville sukupolville. Osaisimme luopua sadan
pitkästä varjosta ja rohkaista jälkeläisiämme ottamaan rohkeasti
vastuuta yhteisistä asioista.
22. toukokuuta 2014
Leena Auranen