Minä elän, niin tekin saatte elää.
Joh. 14: 19.
Käytännöllisenä seurauksena Jeesuksen
kuolleistanousemisesta on, että hänen uskovaisensa saavat elää.
Paavali sanoo Gal. 2: 20:ssa, että se elämä, jota hän uskon tilassa
ollessaan elää, ei ole enää hänen omaansa, vaan Kristus elää
hänessä.
»Minä elän, en
enää minä, vaan Kristus elää minussa», hän sanoo. Tämän mukaan hänen
ajatuksensa ja puheensa, ratkaisunsa ja pyrkimyksensä, tavoitteensa
ja koko hänen elämäntapansa ei ole enää Paavalin omaa elämää, vaan
Kristus vaikuttaa hallitsevalla tavalla kaikessa. Tosin tämä ei
merkitse synnittömyyttä. »Meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan
ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme
enää syntiä palvelisi» Room. 6: 6. Mutta Kristus on se uusi
elämänkeskus, joka hänen elämänsä hallitsee.
Kristitty joutuu paljon murehtimaan omaa hengellistä kuolemaansa,
joka lyö leimansa kaikkeen, mitä hän on ja tekee. Surkea on
hengellinen kuolemamme.
Mutta kuolleelta ei pidä vaatia elävän töitä. Ei meistä itsestämme
lähde minkäänlaista hyvää. Emme me jaksa rakastaa, emme Jumalan
tahtoa täyttää. Mutta Kristus voi ja jaksaa, Ja jos Kristus todella
elää meissä, silloin näkyy meidänkin elämässämme tosi kristityn
tuntomerkkejä.
»Jeesus elää», tämä on todellinen ilosanoma kaikille
kristityille. Yksi on, joka elää, yksi on, joka rakastaa, hän Jeesus
Kristus. Asiamme eivät tule sillä autetuiksi, että yritämme kohentaa
itseämme. Mutta me saamme iloita hänestä, joka elää. Jos
suostuisimme Paavalin tavoin vanhan ihmisen kuolettamiseen, silloin
tosi elämä meissäkin virkoaisi. Koska Jeesus elää, saamme
mekin elää.